Lähes nelikymppinen, olemukseltaan hyvin poikamainen kapellimestari Nicholas Collon on johtanut isoja orkestereita monissa suurkaupungeissa, ja nyt listaan voidaan kirjata myös Orivesi.
Klemetti-salin kenraalissa farkkuihin ja urheilutossuihin pukeutunut kapellimestari jakelee vielä pieniä huomioita ja täsmennyksiä esitettävien teosten yksityiskohtiin. Suomessa muusikot harjoittelevat hänen mukaansa teokset niin hyvin, ettei perusasioihin tarvitse enää puuttua, kapellimestarin osuutena on hioa viimeiset nyanssit kuntoon.
Välillä hän peruuttaa muutaman askeleen korokkeeltaan ja kuuntelee orkesterin sointia ensimmäisten tuolirivien kohdalta.
Collon halusi kasvokkain orkesterin kanssa
Ennen konserttia Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vasta kuukausi sitten aloittanut Collon, illan viulusolisti Tami Pohjola ja orkesterin intendentti Tuula Sarotie istahtavat yleisön eteen. Samaan aikaan kuulijoita lappaa saliin, ja katsomon narinat nielevät valitettavasti osan puheista.
Collon kuvailee olleensa Helsingistä tulleen puhelinsoiton jälkeen yllättynyt, mutta myös hyvin ilahtunut. Hän korostaa olevansa 94-vuotiaan orkesterin historiassa vain pieni osanen, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin ohjelmistossa vahvasti.
Ainakin RSO:n konserttien vakikävijä, Oriveden kesäasukas Terhi Korri oli noteerannut syksyn konserttisarjan monipuolisuuden.
Nicholas Collon kertoo aloittaneensa oman musiikkiuransa viulistina, pianistina ja urkujen ääressä, mutta jo hyvin nuorena hänelle kirkastui, että hän haluaa olla orkesterin kanssa kasvokkain.
Orivesi sopivan päivämatkan päässä
Sopivaa sijaintia päivämatkan päässä Helsingistä saadaan kiittää siitä, että ainoana suunnitelluista vierailukonserteista Oriveden Kampuksella järjestetty konsertti pystyttiin toteuttamaan.
Soittajat saapuivat kolmella bussilla, ja koko noin sadan soittajan vahvuudesta paikalla oli 75 muusikkoa. Tästä joukosta 20:lle Klemetti-sali oli entuudestaan tuttu Klemetti-Opiston nuoriso-orkesterileireiltä, selvisi konsertin jälkeen. Yhteisiä muistoja on niiltä ajoilta jäänyt mieleen.
Yleisö hiljenee, musiikki valtaa salin. Mozartin Jupiter-sinfoniaa johtaessaan Collon näyttää varsin usein hymyilevän orkesterille. Sibeliuksen seitsemännessä hän on vakavampi.
Hotellikuolemaa ei paljon matkustava kapellimestarin tarvitse pelätä, sillä illat kuluvat yleensä esitettävien teosten nuotteja tutkien ja niihin keskittyen. Diivan elkeitä ei rennosti esiintyneellä kapellimestarilla ollut.
Collon saa mukaansa myös hartaan toiveen, jolle hän peukuttaa iloisesti virnistäen. Orivesiläinen Juhani Tuominen oli jossakin törmännyt yhden illan säveltäjän, Ernst Mielckin pianokonserttoon, mutta harmitteli, ettei sen nuotteja löydy oikein mistään.
– Kunpa RSO levyttäisi sen joskus, Tuominen toivoo.
Harvinaisuus: kaikki konsertit välitetään joka savuun
RSO täyttää kulttuuritehtäväänsä yleisradioyhtiön omana orkesterina äänittämällä kantanauhoille klassista musiikkia ja levyttämällä, mutta ennen kaikkea konsertoimalla radion ja television välityksellä joka savuun. Kaikki sen konsertit ovat nähtävissä Yle Areenan kautta ja kuultavissa radiosta myös jälkeenpäin, mikä on kansainvälisestikin ainutlaatuista. Hienoa vastinetta Yle-verolle!
On silti pakko sanoa, että paikan päällä kuultuna klassinen musiikki avautuu aivan eri lailla. Siinä voi seurata yksittäisten soittajien ja soitinryhmien panosta kokonaisuuteen ja aistia kapellimestarin ja orkesterin vuorovaikutusta samalla kun antaa musiikin virrata ylitseen. Ja voihan Mozartin tahdissa myös siivota, kuten eräs kuulija väliajalla paljasti.
Mielckin konsertto uusi tuttavuus monelle
Jupiter-sinfonian jälkeen orkesterin eteen astuu nuori viulisti Tami Pohjola hopeanvärisessä, kauniisti laskostetussa pitkässä puvussa, jossa on vesiputouskaulus.
Kolmevuotiaasta asti soittanut viulisti paljasti ennen konserttia, että hänelle ennestään tuntemattoman, nuorena kuolleen Sibeliuksen aikalaisen Mielckin konsertissa on myös vaikeita kohtia, joita hän on hinkannut pitempään.
Mikä motivoi harjoittelemaan loputtomasti, sitäkin Pohjolalta kysytään. Muusikkoperheessä kasvaneelle Pohjolalle kaiken takana on rakkaus musiikkiin ja halu jakaa tämä kuulijoillekin – olisiko se elämäntapa ja intohimo? 1750-luvulla rakennetusta lainaviulustaan hän on saanut paljon irti, vaikka vanhaan soittimeen tutustuminen vie aina aikansa. Samaa viulua lienee kuultu ennenkin Klemetti-salissa, silloin Pekka Kuusiston käsissä.
Mielck on uusi tuttavuus myös Terhi Korrille, mutta melodinen konsertto on hänen mieleensä. Solisti esittää vielä valtavien aplodien jälkeen ylimääräisenä numerona Bachia soolona.
Illan ohjelma sopiva ensikertalaisillekin
Konsertin päätösnumeroa, Sibeliuksen seitsemättä sinfoniaa Korri kuvailee ”sibeliusmaisen jylhäksi”. Hän sanoo, että konsertin ohjelma oli hyvin laadittu ja sopi hyvin myös vähemmän klassista musiikkia kuunnelleille, heitäkin saattoi orivesiläisyleisössä olla.
Ohjelma tosiaan avasi hienosti sinfoniaorkesterin laajan skaalan herkistä jousiosioista jyliseviin huippukohtiin, joissa kapellimestarin kädet käyvät joka suuntaan kuin helikopterin lavat.
Ylimääräisenä numerona kuultiin iki-ihana Sibeliuksen Valse triste, eikä aplodeista ollut loppua tulla. Tämä konsertti muistetaan pitkään!
Pakko kysyä Korrilta, millainen on kapellimestarin kädenjälki orkesterin soitossa. Hänen mielestään uusi kapellimestari johtaa teoksia raikkaasti ja hiukan nuorekkaammalla otteella kuin moni edeltäjänsä, ja se kuuluu myös soitosta. Ilmapiiri oli rento ja välitön.
Nuotit ovat samat, mutta eron huomaa vaikkapa tempoissa ja yleisessä vuorovaikutuksessa. Ainakin ilo konserttien alkamisesta pitkän tauon jälkeen on yhteinen soittajilla ja yleisöllä.
Lipun maksaneita kuulijoita oli 210, jotka maskit kasvoillaan istuivat koko lailla vieretysten. Pieneltä ruuhkaltakaan ei aulassa vältytty.
Juttua muokattu 3.9. klo 13.50: Konsertin yleisömäärä korjattu.
