J. M. Barrien luoma satuhahmo Peter Pan ja hänen tarinansa on kiehtonut minua lapsesta saakka. Tarina pojasta, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Joka karkasi kotoa Mikä-Mikä-Maahan seikkailemaan muiden kadonneiden poikien kanssa. Joka ei pelännyt haastaa pahamaineista kapteeni Koukkua ja merirosvojoukkoa. Ja joka osasi lentää onnellisten ajatusten voimalla.
Vuonna 1991 tarina muotoutui Steven Spielbergin ohjaamassa Hook-elokuvassa niin, että Peter Pan on uraputkessa oleva kahden lapsen isä, joka on unohtanut aiemman elämänsä Mikä-Mikä-maassa. Koskettavassa loppukohtauksessa Peterin muisti on palautunut ja hän palauttaa nykyisessä kodissaan asuvalle kadonneelle pojalle ja nyt jo vanhukselle, Tootlesille, hänen kadottamansa marmorikuulat – Tootlesin onnelliset ajatukset. Ajatukset, joiden takaisin saaminen saa Tootlesin lentämään ja hänen kasvonsa leviämään riemuisaan hymyyn.
Peter Panin tarinan äärellä huomaan monesti miettiväni elämän tarkoitusta. Omaa, ihmisten, maailman ja universumin. Onko elämän tarkoitus paeta ikäviä asioita? Lentää ja seikkailla? Löytää ne oman elämän onnellisuuden marmorikuulat ja varjella niitä? Vai hyväksyä se, että elämä on erilaisten vaiheiden ketju syntymästä kuolemaan?
Jokaiselle ihmiselle yhteinen alku ja loppu – ja niiden välissä oma erityinen ja erilainen tarina. Osittain meille annettu ja osittain omien valintojen pohjalta syntynyt.
Ajattelen, että elämä on yksinkertaisuudessaan se, mitä tapahtuu syntymän ja kuoleman välillä. Jokainen hetki, jolloin hengitän, olen, ajattelen, katson ja kuulen – minä elän. Jokainen hetki, jolloin tunnen – minä elän. Jokainen hetki, jolloin Jumala kutsuu minua tekemään valintoja – minä elän.
Jokainen hetki, jolloin käännyn itse Jumalan puoleen rukoillen, kiittäen, hiljentyen ja ihmetellen – minä elän. Kun Jumala etsii minua ja minä häntä – siinä on minulle elämän tarkoitus.
Mari Mattsson
Kirjoittaja on pappi ja vs. hiippakuntasihteeri, joka viihtyy maalla ja merellä kaukaisuuteen katsellen
