”Olen syntynyt vuonna 1931 Orivedellä. Asuimme Laitamontiellä, jonne isä rakennutti omakotitalon. Meillä oli yksi lehmäkin nimeltään Jentta”, aloittaa Iris Reukauf, omaa sukua Lundén.
”Menin vuonna 1938 Vehkalahden alakouluun. Siellä oli opettajana Toini Myllymäki. Hän seurusteli yläkoulun opettajan pojan, Veli Paavolan kanssa, josta tuli Oriveden Sanomien päätoimittaja.
Opettaja oli oikein hyvä. Monta hänen opettamaansa asiaa on vieläkin mielessä, kuten se, kuinka kissa työntää kynnet ulos tai kuinka täytyy suojata suuta yskiessä. Siitä piirsin kuvan, jossa tyttö seisoo ja yskii ison kukkulan edessä. Bakteerit lentävät kukkulan yli toiseen ihmiseen, ja hän sairastuu. Pahanteosta opetettiin, kuinka tyttö menee salaa syömään kellariin hilloa ja luulee, ettei kukaan huomaa, mutta Jumala näkee kaiken.
Isäni Paavo oli Nokian metsäteknikko, osti puuta ja soitteli metsänomistajille. Koska puhelimet kuuluivat kauhean huonosti, hän huusi luuriin, vallankaan Eräjärvelle ja Länkipohjaan ei kuulunut mitään. Minä sain sellaisen kauhun puhelimella soittamiseen, että nyt alan sitä vasta oikein opetella.
Puumatkoillaan isä oli ostanut Juupajoelta maatilan, Ala-Jaarlan.”
Peruttu pianotunti ja markalla toffeita
”Orivedellä asuimme lähellä asemaa. Kahden puolen kotia olivat kenkätehtaat, jotka sota-aikana muutettiin pommitehtaiksi. Vanhempani pelkäsivät, että jos venäläiset alkavat pommittaa asemaa ja tehtaita, osuu meihin. Muutimme vuonna 1940 Juupajoelle.
Sota-aikana meille tuotiin suojaan piano. Vanhemmat ajattelivat, että siinä on tytöllä hyvä tilaisuus oppia pianonsoittoa. Mutta opettaja oli ankara, enkä minä pitänyt soittotunneista.
Muistan, kun kerran oli sadepäivä ja lähdin pianotunnille. Palasin pian takaisin ja sanoin, että tänään ei pidetä tuntia, koska sataa. Vanhemmat huomasivat heti, että valehtelin.
Toinenkin vilppi on muistissa. Koulussa oli ruokailu, josta täytyi maksaa 12 markkaa. Ajattelin, että kolikoita on niin paljon, ettei opettaja viitsi niitä kaikkia laskea ja otin yhden.
Markalla sai kymmenen kappaletta toffeita. Mutta opettaja huomasi, että yksi markka puuttui. Oli pyydettävä vanhemmilta vielä yhtä markkaa, mutta he eivät olleet vihaisia. Ajattelivat, että ehkä se oli heiltä unohtunut.”
Alus ja maine piti osata
”Kun tulimme Juupajoelle, Helmi-äiti oli yhtäkkiä ison talon emäntä, eikä hänellä konttoristina ollut aavistustakaan maanviljelyksestä. Talossa asui jo muonamiehen perhe. Naapurin vanhaisäntä neuvoi naisia ja lapsia, kun miehet joutuivat sotaan. Minäkin opin lypsämään ja tekemään maatalon töitä. Olimme tuoneet Jentan mukanamme. Se osoittautui myös aituriksi ja veti koko kymmenpäisen karjan toisinaan karkuteille.
Isäni oli sitä mieltä, että tyttöjä odottaa vaikeampi tulevaisuus kuin poikia, joten heille oli saatava kunnon koulupohja. Kun minut piti lähettää oppikouluun, Oriveden yhteiskoulu oli sotasairaalana, joten minut lähetettiin Hämeenlinnaan kahden sukulaistädin luokse.
Pyrkiessäni yhdeksänvuotiseen tyttölyseoon pääsykokeessa oli yhtenä tehtävänä etsiä lauseiden alus ja maine. Minä en ollut ikipäivänä kuullut niistä mitään. Se tehtävä meni ihan nollaksi, mutta minut hyväksyttiin.”
Pikakurssilla opettajaksi
”Minä en millään tiennyt ylioppilaaksi pääsyn jälkeen, mitä olisin lukenut. Isä kehotti hakemaan Jyväskylän kasvatusopilliseen korkeakouluun, josta valmistuisin kahdessa vuodessa kansakoulunopettajaksi. Se oli pikakurssi sodanjälkeisen opettajapulan vuoksi.
Samantekevää, sinne on niin paljon hakijoita, etteivät ne minua hyväksy, ajattelin ja lähetin hakemuksen. Mutta ottivat mokomat, ja minä menin. Kun meillä olisi ollut käytännöllinen opetusharjoitteluvaihe, harjoituskoulun opettajat menivät lakkoon.
Opettajan työ kuitenkin miellytti enemmän kuin olin kuvitellut. Opetin siihen malliin kuin olin Toini Myllymäeltä oppinut.
Ensimmäiseksi hain opettajaksi Hirvensalmelle sen kauniin nimen vuoksi. Kaikki sujui oikein hyvin, mutta en sopeutunut väestöön. Juupajoelta katsottuna pitäjä oli kuin Jumalan selän takana. Olin siellä vuoden ja lähdin pois.
Ensimmäisellä palkalla olin päättänyt matkustaa Saksaan tapaamaan kirjeenvaihtokaveriani.”
Kuvattavana olympialaisissa
”Jyväskylän opiskeluaikana olivat Helsingin olympialaiset. Sain äidiltä kirjeen, että Juupajoella etsitään naisia avustamaan olympialaisiin, ja hän on ilmoittanut minut sinne. Sainkin kutsun kisoihin ja mukaan pyydettiin ottamaan kansallispuku. Sitä ei ollut, mutta sellainen ostettiin. Saavuttuani Helsinkiin minut pantiin kahden muun kanssa kioskiin myymään postikortteja ja matkamuistoja.
Armi Kuusela oli sinä vuonna valittu Miss Universumiksi. Turistit ottivat minustakin valokuvia kauniin pukuni vuoksi. Olympialaisten jälkeen olin kotona ja näin, että yksi kirje oli lentänyt pellolle, kauas postilaatikosta. Kävin hakemassa sen.
Kirjeessä oli yksi kuva, jonka kaksi saksalaista ystävystä oli ottanut olympialaisissa. Kuvasta täytyi tietysti kiittää. Siitä alkoi kirjeenvaihto, joka kesti kymmenen vuotta. Tuona aikana toinen poika meni kihloihin ja lopetti kirjoittamisen. Kirjeenvaihto jäi toiselle pojalle, Irmfriedille. Hänestä tuli aviomieheni.”
Häiden jälkeen muutto Saksaan
”Kun palasin ensimmäiseltä Saksan-matkalta, vanhemmat ilmoittivat iloisina, että olivat löytäneet minulle sopivan koulun läheltä, Kuorevedeltä. Mutta koulu oli supistettu, ja kaikki asiat täytyi hoitaa itse. Kylässä ei ollut sähköä eikä koululla kaivoa, vaan vesi oli haettava metsän lähteestä. Tulin kuitenkin hyvin juttuun ihmisten kanssa. He olivat samaa hämäläistä sorttia kuin minäkin.
Kyläläiset halusivat perustaa kuoron, joten menin Klemetti-opiston kuoronjohtajakurssille. Myös näytelmiä harjoiteltiin, ja iltamia järjestettiin. Koululla oli kirjasto, josta pidin huolta. Minusta tuli oikea kansankynttilä. Se oli hyvää aikaa ja viivyin kolme vuotta, mutta sitten yksinäisyys alkoi painaa ja päätin lähteä.
Halusin mennä merenrannalle. Ajattelin, että sieltä näkee Eurooppaan. Sain paikan Angelniemeltä Salon läheltä. Siellä en tutustunut ihmisiin. He puhuivat osittain sellaista murrettakin, ettei sitä ymmärtänyt.
Olin siellä kuitenkin viisi vuotta, mutta ajattelin sitten, että en pysy opettajana iänkaiken. Päätin lukea koulupsykologiksi.
Kymmenen vuoden kirjeenvaihto ja muutama tapaaminen olivat lähentäneet meitä Irmfriedin kanssa ja vuonna 1962 meidät vihittiin kotona Juupajoella. Tämän jälkeen muutin Saksaan.”
50 urheilumerkkiä
”Avioliiton alku oli vähän vaivalloista. Appivanhemmat eivät olleet erityisen ihastuneita ulkomaalaisesta miniästä. Meille syntyi neljä lasta, ja mies ammattikoulun opettajana oli päivät koulussa. Tunsin oloni yksinäiseksi.
Saksassa oli pula opettajista, ja ajattelin, että voisin minäkin mennä opettajaksi. Menin koulutarkastajan puheille, ja hänellä olisi heti ollut tarjota kokonainen virka. Toppuuttelin, että muutama tunti ensin ja vain käsitöitä, koska siinä ei ole huonosta kielitaidosta niin paljon haittaa. Sittemmin kielitaito kehittyi. Nyt puhun sekaisin molempia kieliä.
Olimme urheiluperhe. Mies oli kova urheilemaan, ei mikään erikoinen kyky, mutta harrasti. Minä suoritin saksalaisen urheilumerkin 50 kertaa. Se suoritettiin aina kerran vuodessa, ja eri-ikäisille olivat erilaiset vaatimukset. Lajeina oli pitkän matkan juoksu, pikamatka, pituushyppy, korkeushyppy, pallonheitto ja kuulantyöntö. Viimeisen kerran suoritin nämä kaikki merkkiin vaadittavat lajit 80-vuotiaana, jolloin sanoin, että nyt riittää.
Myös lapset olivat kentällä mukana. Kun mies lähti urheilukentälle, hän toivoi perhettä mukaan. Korkealla mäellä sijainneella urheilukentällä oli omanlaisensa tunnelma ja raikas tuuli. Sinne oli hyvä lähteä, vaikkei aina olisi viitsinyt. Ja perästäpäin oli tyytyväinen.
Kaikki perheenjäsenet ovat Suomen ystäviä. Kaksi lapsista asuu jo täällä. Kesälomaksi tulimme aina mökille Juupajoelle. Olisin välillä halunnut muutakin lomailua, mutta perhe halusi joka kesä mökille.”
”Katsotaan, mitä elämä vielä tuo tullessaan!”
”Olimme naimisissa 60 vuotta. Meillä oli pitkä ja hyvä yhteinen elämä. Mieheni kuoli puolitoista vuotta sitten 93-vuotiaana.
Tämän jälkeen toinenkin tyttäreni muutti Suomeen ja kysyi, haluanko mukaan. Minä lähdin, tietenkin. Olemme asuneet täällä Onnistaipaleella nyt vuoden verran.
Nousen aamulla seitsemältä, ja aamutoimet on tehty kymmeneltä. Sitten käyn ulkona kävelemässä ja nukun päiväunet. Minulla on Saksassa paljon ystäviä, joiden kanssa yhä kirjoittelemme kirjeitä ja viestejä sähköpostitse. Myös lehtiä luen sähköisesti.
Vähitellen on aika muuttaa hoitokotiin. Aion mennä Jyväskylään lähelle toista tytärtäni. Katsotaan, mitä elämä vielä tuo tullessaan!”
