Vuonna 2013 valtiovalta ”osoitti kunnioituksensa Suomen sodissa vuosina 1939–1945 isänsä ja/tai äitinsä menettäneiden sotaorpojen arvokkaasta uhrauksesta isänmaamme puolesta”.
Valitettavasti pelkkä kunnianosoitus ei riitä turvaamaan maamme sotaorpojen vanhuutta, vaan siihen tarvitaan konkreettisia tekoja.
Sotiemme 1939–45 seurauksena noin 55 000 lasta menetti isänsä. Sotaorpoja on vielä elossa noin 16 000. Heidän keski-ikänsä on jo 83 vuotta.
Isän kaatumisen vaikutukset lapsiin olivat monitahoiset. Päällimmäisenä olivat suru ja isän ikävä. Lisäksi sotaorpouden seurausilmiöitä olivat köyhyys, syrjiminen ja koulukiusaaminen. Sotaorvot joutuivat kannattelemaan surevaa sotaleskiäitiään hänen surussaan ja usein myös ottamaan vanhemman roolin perheessä.
Sotaorvot eivät saaneet kysymyksiinsä vastauksia
Isän menetys sodassa oli kielteinen kokemus, jota lapsi ei voinut ymmärtää. Miksi juuri minun isäni kaatui? Olenko minä huonompi kuin muut lapset? Oliko isäni sodassa huonompi kuin muiden lasten isät, jotka palasivat rintamalta? Miksi isäni kaatumisesta ei voinut puhua? Monet kysymykset jäivät vaille vastausta. Sotaleskiäiti ei omalta surultaan jaksanut tukea surevia lapsiaan. Sotaorvot joutuivat kätkemään surunsa ja lapsena koetut traumat jäivät käsittelemättä.
Kielteiset kokemukset jättivät lapsen vielä kehittyviin aivoihin pysyvät jäljet, koska vaikeita asioita ei selitelty eikä käsitelty.
Viime vuosien tutkimukset ovat osoittaneet, että käsittelemättä jätetyt kielteiset kokemukset, esimerkiksi vanhemman menetys, voivat jättää lapsen aivoihin jälkiä, jotka ulottavat vaikutuksensa koko elämän ajalle. Näin tapahtuu varsinkin silloin, kun turvallisen vanhemman tukea ei ole saatavilla. Keho kertoo sen, mitä mieli ei pysty käsittelemään, kertomaan eikä jakamaan.
Sodan olosuhteissa koettu isän menetys erottaa sotaorvot muusta sodan sukupolvesta
Kosovon sotaorvoista kolmen arvostetun yliopiston yhteistyönä tehdyssä tutkimuksessa on osoitettu, että isän menetys sodassa oli aiheuttanut heihin pysyviä psyykkisiä vaikutuksia. Vielä aikuisiällä he kärsivät masennuksesta, tuskaisuudesta ja pitkittyneestä suruhäiriöstä (Morina, N. ym. 2011).
Suomen sotaorvoista tehdyssä tutkimuksessa Kaija Sepponen on analysoinut jo vanhuuteen ehtineiden 1 400 sotaorvon tarinat (Sepponen, K. 2020, Sururisti). Tutkimuksessa nousi esiin muun muassa selittämätön häpeän tunne ja uhrautuminen perheen puolesta. Monet pojat ottivat vastuun perheen toimeentulosta ja toimivat isän roolissa nuoremmille sisaruksilleen. Osa sotaorvoista on kertonut, että ymmärtääkseen omaa käyttäytymistään he ovat joutuneet aikuisiällään hakeutumaan terapiaan.
Sotaorpoyhdistyksissä on järjestetty psykologian asiantuntijoiden johdolla keskusteluja niin sanotuissa suljetuissa vertaistukiryhmissä, joissa on täysi luottamuksellisuus. Näissä ryhmissä monet ovat ensimmäistä kertaa uskaltaneet puhua sotaorpoudestaan, siihen liittyvistä kielteisistä kokemuksista ja tunteista.
Lapsuuden traumat, muun muassa hylätyksi tulemisen pelko ja traumaattiseen kokemukseen liittyvä selittämätön häpeän ja syyllisyyden tunne ovat seuranneet sotaorpoja vanhuuteen saakka. Traumojen käsittely ei ole vieläkään liian myöhäistä, vaan se auttaisi monia sotaorpoja terveempään vanhuuteen.
Valtio tuki sotaorpojen koulutusta ammattikoulutasoiseen opiskeluun, joka johti fyysisiin käytännön ammatteihin. Korkeakouluopintoihin ei kannustettu ja vain harvoilla oli niihin mahdollisuus. Tiedotus oli heikkoa ja siksi monet sotaorvoista jäivät vaille ammattikoulutustakin ja joutuivat heti kansakoulun jälkeen raskaisiin ansiotöihin. Raskaat ammatit ovat aiheuttaneet fyysisiä sairauksia, lyhentyneitä työuria ja eläkkeiden pienuutta.
Sotaorvot ovat edelleen olemassa
Paradoksaalista on, että vaikka vanhuudessa lähimuisti heikkenee, niin pitkäkestoinen muisti nostaa elävästi esiin menneitä tapahtumia. Pitkäkestoinen muisti tuo esiin lapsuuden traumaattiset kokemukset. Jo vanhuuteen ehtinyt sotaorpo muistaa, mitä sotaorpous on merkinnyt. Kielteiset muistijäljet ovat piirtyneet pysyväksi osaksi aivojen toimintaa ja vaikuttavat koko kehon hyvinvointiin. Lisäksi raskaiden työurien seurauksena monet fyysiset sairaudet huonontavat arjen pärjäämistä.
Sotaorvot tarvitsevat pikaisesti valtiovallan tukea pärjätäkseen mahdollisimman pitkään omin voimin. Valtiovallan tulee tunnistaa ja tunnustaa sotaorponsa ja tukea heidän vanhuuttaan, kun se vielä on mahdollista.
KT Kaija Sepponen ja prof. emer. Hanna Tähti
Kirjoittajat ovat Kaatuneitten omaisten liittohallituksen jäseniä.
