Kun jälkeläiset tai muut läheiset alkavat huomautella, miten tuolle on ikimaailmassa myönnetty ajokortti, voi itselläkin hiipiä mieleen epäilys, miten hyvin liikennesäännöt ovat hallussa. Päivittäin ajavaa yli kuusikymppistä eivät liikennetilanteet sinänsä jännitä, mutta kuinkahan sujuisi teoriaosuus yli 40 vuoden takaisilla opeilla? Siispä testiin!
Liikenneopettaja Jani Mäenpää Oriveden Autokoulusta lupautuu teettämään minulle ajokorttitutkinnon teoriakokeen. Oikeasti se suoritetaan tablettitietokoneella, nyt kysymykset näkyvät valkokankaalla ja Mäenpää itse painaa nappia antamieni vastausten mukaan.
Aikaa kokeeseen on puoli tuntia ja kysymyksiä kaikkiaan 70. Ajan arviointi sakkaa ja aiheuttaa ihan alkeismokia.
Pasmat sekoavat jo ensimmäisessä kysymyksessä: kuinka monta metriä 120 kilometriä tunnissa ajava auto etenee sekunnissa? Jo yksinkertaisella päässälaskulla eli kahdella jakolaskulla peräkkäin olisin saanut oikean vastauksen, noin 30 metriä.
Sanallisissa tehtävissä on kolme vaihtoehtoa, ja tärkeintä on lukea kysymys huolella. Nuorempiakin kokelaita Mäenpää joutuu toppuuttelemaan tuon tuostakin: ei niin hoppua!
Vaan enpä ole ajatellut, että törmäys viidenkympin nopeudessa vastaa pudotusta 10 metrin korkeudesta. Eipä ihme, että kaupunkien keskustoissa on nopeusrajoituksia systemaattisesti alennettu kolmeenkymppiin.
Sitten seuraa pitkä liuta kuvatehtäviä, joissa ollaan arkisissa liikennetilanteissa. Niissä kerrotaan, mihin olen itse autolla menossa ja kysytään, pitääkö väistää muita kuvissa näkyviä liikkujia / saako tässä kohdassa pysähtyä. Ja ihan lopuksi, saako tässä paikassa ohittaa edellä ajavaa. Vaihtoehtoina kyllä tai ei. Nämä ovat juuri niitä kuvia, joihin kuulemma sisältyy monenmoisia kompia.
Jos luokkahuoneen tuolistakin katsoen tilanne vaikuttaa monimutkaiselta tai sekavalta, kuinka sitten silloin, kun istuu liikkuvassa autossa ja päätös on tehtävä hetkessä?
Väistämissäännöt tuntuvat olevan kohtuullisen hyvin hanskassa, mutta niissäkin kuvissa jää herkästi jokin pieni yksityiskohta huomaamatta.
Kun esimerkiksi päätän ilman muuta väistää risteyksessä oikealta lähestyvää polkupyöräilijää, en huomaa kuvasta harmaata liikennemerkin taustaa, joka sulautuu harmaaseen talonseinään: pyöräilijällä onkin väistämisvelvollisuus minuun nähden. Kärjellään seisovia kolmioita on joskus oikeastikin vaikea huomata vaikkapa puiden seasta.
Ohituspaikoissa sorrun jopa ylivarovaisuuteen. Toisaalla olisin lähdössä ohittamaan heti toisen ohittavan auton perässä. Edessä ohittava ajoneuvo saattaa kuitenkin peittää jotakin olennaista näkymästä, joten oikea vastaus on ei, vaikka teillä näitä ohituksia näkeekin usein.
Iso moka: en kuvasta hoksaa peruutuspeilissä näkyvää poliisiautoa, joka näyttää punaista pysähtymiskäskyä, kun katson vain näkymää eteenpäin. Esimerkiksi yllättäen takaa lähestyvä ambulanssi on säikäyttänyt monia, ellei koko ajan vilkuile myös peileihin.
On aika kuulla tulos. Tosipaikassa en olisi läpäissyt teoriakoetta. Sanallisissa tehtävissä tuli kolme virhettä, joka vielä menettelisi, ja riskien arvioinnissa en tehnyt ainuttakaan virhettä. Kuvallisissa tehtävissä tuli kolme virhettä liikaa, siis peräti 10, joten uusintaan menisi.
Mutta ei sentään kamalan huono tulos näin ihan kylmiltään, tuntematta lainkaan kokeen esitystapaa. Mäenpääkin lohduttaa, että uusinta menisi varmasti heittämällä läpi, kun turha hermoilu jää pois. Ajan riittävyys ei muodostunut ongelmaksi, sillä puolesta tunnista jäi peräti 13 minuuttia, siis lähes puolet käyttämättä. Turha hoppu kostautui.
