Längelmäellä oli henkilöitä, joista juttuja riitti. Muistelen tässä kahta.
Vanhempaa historiaa edustaa ”Pitkä Kalle”. Hän oli koditon kulkumies, nykylain mukaan irtolainen. Vuonna 1983 julkaistussa Talviaisten kyläkirjassa on hänestä juttua, mutta muistissani on myös äitini kertomaa sekä eräältä tuntemattomaksi jääneeltä henkilöltä kuulemani.
Äitini oli ensimmäisessä piikapaikassaan Saarijärven talossa Längelmäen ja Kuhmoisten rajalla.
Kalle ilmaantui sinne matkoillaan ja pyydettiin ruokapöytään. Se oli sen aikaista sosiaalihuoltoa, sillä tiedettiin hänen syömisensä olevan sattumanvaraista eli koska lie edellisen kerran saanut syödäkseen. Kallella oli väljät housut vuorattu sanomalehdillä ja mahan täyttyessä hän vähensi lehtiä.
Talossa majaili myös savottamiehiä: hevosajureita ja hakkuumiehiä. Kalle omisti herätyskellon ja siitä hän pärisytti maksua vastaan. Markka oli taksa ja kuulemma illan mittaan kuultiin useampikin ”herätys”.
Tämä oli myös sen ajan hyväntekeväisyyttä. Kalle ei halunnut tehdä palkkatyötä, mutta ei myöskään kerjätä. Kellon pärisyttäminen oli tienuuta.
Yksi juttu on Längelmäen Syväjärveltä. Eräs paikallinen isäntä koitti, eikö Kallea tosiaankaan saa ryhtymään minkäänlaiseen työhön. Hän pyysi tätä soutamaan maksua vastaa itsensä Längelmäveden toiselle rannalle.
Kalle tällä kertaa suostui, mutta keskellä selkää hän teki topin. Isäntä maanitteli ja muistutti lupaamastaan maksusta. Ei auttanut.
Silloin isäntä veti veneen tapin irti ja sanoi: ”Jos et pian souda, niin hukutaan molemmat!” Kallelle tuli kiire ja kohta oltiinkin vastarannalla.
Toinen muistelujen kohde oli kulkukauppias ”Kuikka-Jussi”. Hänen kulkujaan minäkin ehdin näkemään.
Hänellä oli kesäkelillä erikoinen polkupyörä, jossa oli pieni etupyörä. Siksikin, että sen päällä oli tavarateline ja siinä iso laatikko myytäviä tavaroita varten. Takatarakalla oli toinen loota. Talvella tavarat kulki valtavalla vesikelkalla.
”Kuikka-Jussi” kävi meilläkin Vinkiän Järvensivussa. Ja kyllä kauppojakin tehtiin: ehkä vähän säälistäkin, sillä olihan tuo ”liiketoiminta” kuitenkin vähäistä.
Isäni osteli yleensä henkseleitä, sillä hän ei tykännyt käyttää vyötä. Äiti osteli sukkanauhoja, kun siihen aikaan ei vielä sukkahousuja ollut. Kerran hän osti lankarullan ja moitiskeli: ”Tämä on kyllä kalliimpi kuin kaupassa.” ”Mutta tämä on kotiinkannettu”, puolusti ”Kuikka-Jussi”.
Hän oli innokas veikkaaja. Kerrottiin kuitenkin, että kuponkinsa hän palautti aina Länkipohjaan Wallinin kauppaan. Sehän oli varsin kaukana hänen kotoaan, mutta ”ei voita jos palauttaa muualle” oli uskomuksensa.
Ei ole tietoa, oliko hän koskaan voittanut, ainakaan suuria summia. Rahamies hän kyllä oli, kuulemma paksua setelinippua joskus esitteli luotetussa seurassa.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
