Oriveden kulttuuripalkinnon itsenäisyyspäivänä saanut Leena Kokkonen kuvailee olevansa onnellinen eläkeläinen, koska hänellä on mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, joista tykkää.
Näitä lempiasioita ovat ennen kaikkea kirjoittaminen ja keskustelu. Täysin yllätyksenä tulleesta saamastaan tunnustuksesta hän oli ensin suorastaan hämillään, mutta toteaa nyt, että onhan sitä ”aika paljon kaikessa tullut oltua mukana”.
Yksi rakkaimmista puuhista Kokkoselle on lukupiirin vetäminen palvelutalolla. Kokkonen pyrkii valitsemaan luettavakseen jotakin sellaista, joka on kuulijoille jollain tapaa tuttua.
– Päätarkoitus ei ole se, että minä luen ja he kuuntelevat, vaan aina pysähdytään keskustelemaan, ja osallistujat rupeavat muistelemaan. On kauhean mielenkiintoista kuulla ihmisten tarinoita, Kokkonen sanoo.
Tällä hetkellä luvussa on Havukka-ahon ajattelija, josta Kokkosen mukaan syntyy hyviä keskusteluja. Tuttuja seutuja ja paikkoja, ihmisiäkin, löytyi Jaakko Syrjän Kertomuksia radan varresta -kirjasta. Sitä ennen luettiin Irja Lemivaaran Muistojeni ikkuna.
– Jatkan lukupiiriä niin kauan kuin joku haluaa tulla mukaan, Kokkonen lupaa.
Välillä kevyttä hömppää
Itsekseenkin Leena Kokkonen lukee paljon kotimaista kirjallisuutta niin uutta kuin vanhempaa. Yhtä suosikkikirjailijaa hänellä ei ole, vaan hän kertoo lukevansa monenlaista, ennen kaikkea kuitenkin juonellisia romaaneja, historiallista, jonkun verran elämäkertojakin. Dekkareista hän ei piittaa.
– Välillä on ihana lukea ihan sellaista kevyttä hömppää, ettei tarvitse ajatella mitään, mutta pidemmän päälle tykkään lukea sellaista, että joutuu itse miettimään ja ajattelemaan ja saa ehkä jotain oivalluksiakin.
Viimeisimpänä vaikutuksen teki Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa.
Leena Kokkonen on kunnostautunut myös itse kirjoittajana.
– Kirjoitan aika paljon fiktiivisiä tarinoita. Lastenlapsille olen kirjoittanut ihan satuja. Tietysti niihin aina jotakin omasta elämästä tulee, mutta mitään päiväkirjatyyppistä en halua kirjoittaa.
Päiväkirjoista kaikki kuitenkin aikanaan lähti.
– Nuorena kirjoitin päiväkirjoja ihan hirveästi, ihan koko ajan, Kokkonen kertoo.
Tarinoitakin hänen kynästään alkoi syntyä varhain, mutta väliin mahtui aika, jolloin Diabetesliiton opetushoitajana työskennellyt perheenäiti ei ehtinyt juuri kirjoittaa kuin satunnaisesti töissä asiatekstejä.
Hyvää pakkoa Kyhertäjistä
Leena Kokkonen rupesi elvyttämään kirjoitusharrastustaan muutettuaan perheineen Orivedelle parikymmentä vuotta sitten. Hän kertoo käyneensä lukuisilla kirjoittamiskursseilla, lyhyemmistä Oriveden Opiston kesäkursseista aina muutaman vuoden kestäneeseen Kansanvalistusseuran kirjoittamisen peruskurssiin.
Kun kirjoittaminen vei taas mennessään, Kokkonen tutustui Helena Mahlakallaksen kanssa, ja kirjoittamisen ystävät päättivät ruveta kokoontumaan. Syntyi Kyhertäjät, joiden kokoontumisissa tehdään tehtäviä, kirjoitetaan ja läksyäkin saattaa tulla, jotta tulisi kirjoitettua.
Kokkonen naurahtaakin, että nykyään olisi aikaa kirjoittaa niin paljon kuin vain haluaisi ja jaksaisi, mutta kun istuu alas, ei välttämättä tulekaan mitään ulos.
– Tarttisi vaan kirjoittaa ja kirjoittaa, tajunnanvirtaa vain, eikä miettiä liikaa. Välillä voi olla pitkiäkin aikoja, ettei synny yhtään mitään. Siksikin ryhmä on hyvä, koska siellä kirjoitetaan tietystä aiheesta ja valmista pitää tulla tiettyyn hetkeen mennessä.
Kokkosella paras kirjoittamisflow iskee päälle yleensä myöhään illalla.
– Olen iltakuhkija. Aamulla ei synny kyllä yhtään mitään, hän hymähtää.
Isoäidin tarina kirjaksi
Viime keväänä Kyhertäjiltä ilmestyi kokoelma Minun iloni on raapustella. Parhaillaan Kyhertäjien kokoelmasta on tekeillä dvd ja muistitikku, jotka ovat valmistuttuaan lainattavissa Oriveden ja Eräjärven kirjastoista.
Kymmenisen vuotta sitten Kokkonen julkaisi omakustanteena isoäitinsä tarinan fiktiivisenä tarinana. Sittemmin hän on myös toimittanut terveyssisarena Orivedellä toimineen Liisa Rantasen elämäkerrallisen.
Kokkosen käsialaa on myös muun muassa Etelä-Oriveden nuorisoseuran historiikki, ja onpa hän kirjoituskilpailuihinkin tekstejään lähettänyt.
Mitään uusia projekteja ei Kokkosella tällä hetkellä ole meneillään.
– Kyhertäjissä mietitään ehkä jotain uutta julkaisua jossain vaiheessa, hän ounastelee.
Murhe kielen puolesta
Leena Kokkonen on tuttu näky myös kulttuuritapahtumien yleisössä – ja siellä hän viihtyykin paremmin kuin estradilla. Sanan mahti -lausuntaryhmässä esiintymisetkin tulivat tutuiksi.
– En ole koskaan nauttinut siitä, että pitää esittää. Esiintymisestä tuli suuri stressi. Mieluummin olen katsomon puolella, hän kertoo.
Siitä hän on erityisen iloinen, että Orivedellä on kulttuurin saralla niin paljon kaikenlaista.
– On monia kuoroja ja teattereita. Jos en kaikkia, niin ainakin melkein, olen käynyt paikallisissa teattereissa katsomassa. Myös kirjailijaluennot ovat tosi mielenkiintoisia. Lisäksi käyn kirjaston lukupiirissä. On mielenkiintoista, miten sama kirja voidaan käsittää niin eri tavalla ja miten eri asioita lukijat siitä löytävät.
Kulttuuripalkinnon saaja onkin äärimmäisen huolissaan siitä, etteivät kirjat ja kirjoittaminen tunnu enää kiinnostavan nuoria.
– Suomen kieli on todella kaunista. On kauhea vahinko, etteivät nuoret lue nykyään kirjoja. Tuntuu ihan kauhealta, että sanat hukkuvat, eikä niitä enää käytetä, kun lähetellään vain puhelimella hymiöitä.
Yksiselitteistä ratkaisua ei silti Kokkosellakaan pulmaan ole.
– En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ainakin se, että kännykät pois oppitunneilla ja luettaisiin kirjoja, eikä kaikki olisi vain koneella ja digitaalisesti näppäiltävissä.
– Digitaalisessa maailmassa on paljon hyvää, mutta minua huolestuttaa, miten tälle meidän kielellemme käy. Miten iso työ on tehty, että on saatu oma kieli! Ja sitten se pikkuhiljaa murenee. On murheellista, jos se häviää, Kokkonen suree.
