Tällä viikolla Oriveden Sanomissa ollaan vaikean ja herkän aiheen äärellä. Vaikka kuolemasta puhutaan jo nykyään helpommin kuin joskus aiemmin, on kuolema edelleen kulttuurissamme monella tapaa tabu.
Sellaisena se varmasti ainakin jossain määrin myös pysyy, koska aiheeseen liittyy usein pelkoa tuntemattomasta ja lopullisuudesta. Kuolema on aina muistutus elämän arvaamattomuudesta ja myös omasta haavoittuvuudesta.
Lopulta kai helpoin tilanne on kuitenkin kuolleella itsellään. Elämään jäävät läheiset joutuvat käsittelemään surua suuresta menetyksestä. Suru onkin sitten hyvin henkilökohtainen kokemus, ja jokainen meistä suree omalla tavallaan. Surun määrää tai sen tuskallisuutta ei pysty arvioimaan kukaan ulkopuolinen.
Suremisen muodotkin ovat kovin yksilöllisiä. Toiset itkevät hautajaisissa, toiset eivät puolestaan kykene näyttämään tunteitaan muiden läsnä ollessa. Toiset purkavat surua toimintaan, kun taas toiset lamaantuvat täysin.
Emme useinkaan voi tietää, kuka on kenenkin lähimmäinen. Siksi toisen surua ei koskaan pidä arvottaa. Toipumista ei voi myöskään kiirehtiä. Tärkeintä on, ettei suru jää käsittelemättä. Apua käsittelemiseenkin on tarjolla.
Onneksi aika on meille armollinen. Vaikka ikävä ei katoa koskaan, voi suru muuttua ajan myötä kiitollisuudeksi yhteisistä hetkistä.
