Perinteentutkija Dalva Lamminmäki kiinnostui suomalaisesta kansanperinteestä jo lapsena. Lamminmäen mummolla oli paljon “vanhan kansan tietoa”, eli tietoa ympäröivästä luonnosta ja vanhoista uskomuksista.
– Mummon kautta omaksuin luontosuhteen ja maailmankuvan, jossa tunnistetaan, että ympärillämme on myös jotain muuta elävää, Lamminmäki kertoo.
Lamminmäelle keskeistä perinteestä puhuttaessa on, että siitä ei käytetä mennyttä aikamuotoa.
– Ei perinne ole mihinkään kadonnut. Se elää edelleen arkikokemuksessa, mutta saatamme hahmottaa ja nimetä asiat eri tavalla.
Vuosien mittaan myös kuolema on ollut Lamminmäelle keskeinen tarkastelun kohde. Kuolema on perinteen ja kansanuskon näkökulmasta arkipäiväinen, jatkuvasti läsnä oleva asia.
– Hyvä esimerkki tästä on marraskuu. Moni ihminen ei tiedä, että sanalla marras viitataan kuolemaan. Martaat puolestaan olivat perinteessä vainajalan henkiolentoja.
Pelätyt, rakastetut vainajat
Suomalaisessa perinteessä ja kansanuskossa vainajala on paikka, jonne kuolleet menevät kuoltuaan. Lamminmäki kuvaa vainajalaa peilimaailmaksi, jossa asiat ovat nurinkurin.
– Ajateltiin, että vainajalasta kuollut saattaa uudelleensyntyä takaisin elämään moniakin kertoja. Kuolema ei siis ollut lopullista, vaan eräänlainen siirtymä eri ulottuvuuksien välillä.
Maatalouden vakiintuessa muotoutui ajatus lähivainajalasta, kun kuolleita alettiin hautaamaan pysyvän asutuksen lähelle pihoihin ja kalmistoihin.
Tuon ajan ihmiset ajattelivat, että vainajat ovat keskuudessamme ja saattavat joissain tapauksissa lähteä leposijaltaan liikuskelemaan.
– Vainajat eivät olleet välttämättä mikään mukava asia. Heitä saatettiin pelätä kovastikin, Lamminmäki sanoo.
Vainajien lepyttämiseksi tehtiin monenlaisia toimia. Heitä saatettiin kunnioittaa erilaisin uhrilahjoin ja omistamalla heille erityisiä uhripuita.
Lamminmäen mukaan mitään yhtenäistä kuolemaan liittyvää kulttuuria ei ole Suomessa koskaan ollut, vaan perinteet ovat jakautuneet voimakkaasti läntisen ja itäisen Suomen välillä.
Jonkinlainen yhteinen perusta on kuitenkin havaittavissa.
– Esimerkiksi sielukäsitys on ollut kautta maan samanlainen. Kansanuskossa ihmisen sielu jaetaan kolmeen osaan, joita ovat haltijasielu, ruumissielu eli löyly ja vapaasielu eli itse, joka liikkui ihmisen ulkopuolella. Vapaasielu oli se osa sielua, jonka ajateltiin jäävän kummittelemaan.
Vainajat eivät olleet kuitenkaan yksiselitteisesti kielteinen asia. Heitä myös kiitettiin ja muistettiin monin tavoin. Esimerkiksi kekrin aikaan esivanhempia eli suvun kuolleita jäseniä kutsuttiin ruokapöytään ja saunomaan.
– Tässä onkin hauskaa ristiriitaa. Toisaalta vainajia pelättiin ja heidän haluttiin pysyvän poissa, toisaalta heitä arvostettiin suuresti. Erityisesti saunan lauteilla suomalaiset ovat istuneet kuolleiden kanssa hyvinkin mielellään, Lamminmäki nauraa.
Saunassa synnytään ja saunassa kuollaan
Lamminmäki haluaa tuoda esiin perinteeseen ja kansanuskoon liittyvien uskomusten käytännöllisyyttä. Hänen mukaansa perinteeseen liitetään usein mystiikkaa, jota siinä ei välttämättä ole alunperin ollut.
– Näen itse, että kaikki rituaalit ja tavat ymmärtää asiat ovat lähtöisin käytännöstä. Eli siitä, mikä oli sen päivän ihmiselle olennaista tai mahdollista. Ei siihen sisältynyt mitään sen ihmeellisempää.
Esimerkiksi ruumiit pestiin ja säilytettiin saunassa, koska mitään muuta tilaa ei useimmissa maataloissa ollut.
– Toki itse kuolemaan ja ruumiiseen on liittynyt monenlaisia uskomuksia. Puhutaan esimerkiksi kalman väestä eli voimasta, jota saatiin ruumiin pesuvedestä. Tätä vettä saatettiin myöhemmin käyttää muun muassa parantamiseen, Lamminmäki huomauttaa.
Pesun jälkeen vainaja siirrettiin ruumislaudalle ja hänelle pidettiin ruumiinvalvojaiset. Useimmiten vainaja tuotiin talon pirttiin, jonne kyläläiset ja tuttavat tulivat jättämään hyvästit.
Vainaja puettiin parhaimpiinsa, koska ajateltiin, että kuolleet siirtyvät sellaisinaan vainajalaan.
– Riippuen aluekohtaisesta perinteestä valvojaisiin on saattanut liittyä erilaisia uskomuksia, kuten että ikkunoiden pitää olla auki, että sielu pääsee poistumaan, Lamminmäki sanoo.
Arkinen ja läheinen kuolema
Vaikka sauna on valikoitunut syntymän ja kuoleman sijaksi pääasiassa käytännöllisistä syistä, on se kuitenkin Lamminmäen mukaan eräänlainen liminaalitila, jossa kuolema, elämä ja parantaminen ovat läsnä samanaikaisesti.
Tämän voi hänen mukaansa aistia tänä päivänä myös sellainen ihminen, jolla ei ole sen kummempaa yhteyttä perinteeseen tai kansanuskoon.
– Kun ihminen ottaa vaatteet pois ja astuu sisään saunan ovesta, niin kyllähän siinä mennään tilaan, joka on jossain muualla, arkipäivän toisella puolen. Meillä on edelleen kehollinen ymmärrys saunasta tällaisena erityisenä tilana.
Lamminmäki ajattelee, että suomalaisten suhde kuolemaan ja kuolleisiin on lopulta hyvin läheinen ja jopa arkinen. Tämä näkyy erityisesti saunakulttuurissa, jossa esivanhemmat ovat jatkuvasti läsnä erilaisissa rituaaleissa.
– Nämä esivanhemmat ovat konkreettisesti suvun kuolleita jäseniä. Tiedettiin tasan tarkkaan, kenen kanssa saunassa ollaan. Saunomisen jälkeen saatettiin jättää ovi auki, että myös kuolleet pääsevät sieltä pois.
Luonnonhautausmaa kunnioittaa perinnettä ja luontoa
Kuolema ja perinteeseen vahvasti liittyvä luontoyhteys ovat läsnä myös Ikilehto-hankkeessa, jossa Lamminmäki on mukana perinteen asiantuntijan roolissa.
Hankkeen päämääränä on perustaa Kolille Suomen ensimmäinen luonnonhautausmaa. Kalmiston tapaan luonnonhautausmaa perustetaan esimerkiksi metsään.
– Ensisijaisesti näen tämän hankkeen keskustelunavauksena kuolemankulttuurista. Luonnonhautausmaa on ekologinen vaihtoehto ihmiselle, joka ei halua jättää itsestään ympäristöön jälkeä, Lamminmäki sanoo.
Luonnonhautausmaa myös tarjoaa mahdollisuuden ihmiselle valita oma hautaamisen tapansa.
– Tällä hetkellä Suomessa luonnonhautausmaalle on mahdollista tulla haudatuksi, kun vainaja on tuhkattu, Lamminmäki sanoo.
Muualla maailmalla valinnanvapaus on jo olemassa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa luonnonhautausmaita on jo 290.
– Luonnonhautausmaa on kuin koskematon puutarha, jossa edesmennyt ihminen elää muistona maisemassa, Lamminmäki tiivistää.
Karsikkopuu muistona edesmenneestä
Hautausperinteeseen kuuluvat olennaisesti myös karsikkopuut ja karsikkometsät. Karsikkometsä oli useimmiten hautapaikan tai kalmiston yhteydessä kasvava metsikkö, jossa kasvaviin puihin kaiverrettiin vainajien nimikirjaimet ja kuolinpäivä.
Karsikkopuu toimi muistomerkkinä niin eläville kuin kuolleille. Sen tarkoitus oli muistuttaa myös kuollutta siitä, ettei hänellä ollut asiaa lähteä hautapaikaltaan liikuskelemaan.
Kulttuurintutkija Helena Karhun mukaan karsikkometsät samoin kuin hiidet eli pyhät lehdot ovat äärimmäisen tärkeä osa suomalaista kansanperintöä. Tämä perintö on kuitenkin suurilta osin menetetty.
– Minulle henkilökohtaisesti tuottaa suurta surua se, etten tiedä missä oman sukuni karsikkometsät ovat olleet. Osa kotiseutuni karsikoista on tuhottu avohakkuiden myötä, Karhu kertoo.
Perinteessä jokaisella perhekunnalla oli oma karsikkometsä. Siellä saattoi karsikkopuiden ohella tai sijasta olla myös pyhä kuppikivi, johon kaiverrettiin uusi kuppi aina kun joku perheenjäsen menehtyi.
Karhu kokee, että näiden pyhien paikkojen ja perinteiden katoamisella on ollut valtava merkitys suomalaisten henkiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille.
Hän on tehnyt kotikaupungissaan Joensuussa kunta-aloitteen karsikkometsän perustamisesta. Aloite ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen.
– Meillä hautaus on pääasiassa kirkon hallussa. Tässä on suuri ristiriita sen kanssa, että yhä useampi ei kuulu kirkkoon. Heille tulisi olla jokin todellinen vaihtoehto ja tietoisuus siitä, että oman hautaustavan saa valita, Karhu toteaa.
Karhu näkee karsikkometsässä suomalaisen perinteen mukaisen ja luonnonläheisen tavan tulla haudatuksi. Hän näkee, että luonto itsessään on pyhää.
– Luonnossa olevat puut ja kivet toimivat muistomerkkeinä. Siellä muistomme elää yhteydessä luontoon ja sen sykleihin.
