Ennen vanhaan kekri ja sadonkorjuun päättyminen avasi loppusyksyn juhlakauden ja päätti maatilojen työvuoden. Osa palvelusväestä lähti vapaille, osa vaihtoi palveluspaikkaa.
Kekri oli myös jonkinlaista sen ajan tulevaisuudentutkimusta: erilaisista enteistä pääteltiin seuraavan vuoden tapahtumia.
Entisajan sadonkorjuujuhlista oli kokoontunut kuulemaan täysi kodallinen eli reilut 50 ihmistä Eväjärven Kultakodalle.
Ruispuuro ja voisilmä tuntuivat maistuvan kaikille. Kun tilaisuuden juontajana toiminut Päivi Pynnönen tiedusteli, onko joukossa ketään, joka ei olisi maistanut aikaisemmin ruispuuroa, nousi vain vantaalaisen Zara Juslinin käsi.
– Hyvältä maistui ja otin jo toisenkin lautasellisen. Syön kyllä muutoinkin puuroa, mutta lähinnä kaura- tai mannapuuroa. Mutta jos tilaisuus tarjoutuu, syön kyllä toistekin ruispuuroa, Zara Juslin kehui.
Suolarakeen avulla ennustettiin kuolemaa
Herkuttelun lomassa kuultiin professori emeritus Seppo Knuuttilan esitelmä kekristä.
– Jo Agricola mainitsee muinaisen suomalaisen pakanuudenajan jumalan Kekrin, joka oli karjan haltija ja sadonkorjuun jumala. Tavallisimmin kekriä juhlittiin mikkelinpäivästä pyhäinmiestenpäivään jatkuvalla ajanjaksolla, joka oli myös vaarallista aikaa – kekrinä ovet ovat hetken auki menneeseen ja tulevaan.
– Silloin muisteltiin kuolleita, sytytettiin valkeita pahojen henkien karkottamiseksi ja ennustettiin tulevaa. Saatettiin esimerkiksi laittaa jokaiselle perheenjäsenelle suolarae pöydän kulmalle. Se, jonka suolarae ensimmäisenä suli, ei enää nähnyt seuraavaa kekriä. Älkää kokeilko kotona, varoitti Seppo Knuuttila.
Knuuttila kertoi myös, että Längelmäeltä on kirjattu Elias Tunkelon taltioima tieto, että ennustuksia tehtiin valamalla tinoja samaan tapaan kuin nykyisin tehdään vuodenvaihteessa.
– Tinoja sitten yritettiin tulkita: jos tuli avain, pääsi hallitukseen, naisväelle kehto tiesi lapsia, mutta jos tinasta muotoutui outo möykky tai arkku, se tiesi kuolemaa.
Kekrivieraita lepyteltiin pontikalla
Vähän villimmilläkin keinoilla ennustuksia tehtiin.
– Kekriaamuna saattoi joku isäntä varustautua rautakangella ja tulla kolistelemaan naapurin ovea. Kun kekrivieras uhkasi rikkoa tuvan uunin, häntä lepyteltiin lasillisella pontikkaa. Lepyttelyn jälkeen siirryttiin seuraavaan naapuriin samalle asialle, nyt vaan kaksissa miehin.
– Miesjoukko kasvoi talo talolta ja kiersi koko kylän. Illalla olikin sitten joukko aika pehmeitä miehiä, mutta sammua ei saanut, sillä se tiesi huonoa tulevalle sadolle. Toisaalta taas humaltua piti, sillä silloin näki paremmin tulevia asioita, Knuuttila jatkoi.
Anneli Valtanen muisti lapsuudestaan kekripässin, joka kolisteli tuvassa.
– Joku kylän miehistä oli pukeutunut kekripässiksi, jolla oli vanha turkki päällä ja lusikankupit silminä ja keritsimet sarvina. Se sitten kolisteli ympäri tupaa.
Myös Seppo Knuuttila tunsi tämän tavan.
– Näillä kekripukeilla saattoikin sitten olla vähemmän viattomia leikkejä!
”Pahin erehdys, jonka perinteen vaalija voi tehdä, on kieltää moninaisuus”
Nykypäivänä kekri ja pyhäinpäivä ovat osin sekoittuneet. Oman sävynsä nykypäivänä kekriin tuo Yhdysvalloista meille rantautunut, alkuaan irlantilainen kurpitsajuhla, Halloween.
– Jo 150 vuotta sitten Topelius otti kantaa kulttuuripiirteiden sekoittumiseen. Hän vastusti vieraita vaikutteita ja ajatteli, että suomalainen kulttuuri on sitä, missä ei ole mitään vierasta. Toista ajatustapaa kannatti Julius Krohn. Hänen mielestään taas sama sivistysvirta kulkee kansasta kansaan. Pahin erehdys, jonka perinteen vaalija voi tehdä, on kieltää moninaisuus, pohdiskeli Knuuttila.
Kahvittelun lomassa kuultiin vielä Heli Unnaslahden uutisia kyläkirjasta, johon on koottu tarinoita Hämepohjan koulun koulupiirin alueelta. Työ jatkuu edelleen, ja menossa on valokuvien kerääminen.
Tavoitteena on saada kyläkirja valmiiksi vuoteen 2025 mennessä, jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta Hämepohjan liittymisestä Kuhmoisista Längelmäkeen.
