Noora Reima, 28, osaa nauttia joka ikisestä hetkestä parin kuukauden ikäisen Viola-vauvan kanssa.
– Eivät paljon yöheräämiset haittaa, hän hymyilee.
Kun Nooran ja hänen puolisonsa Tony Reiman nyt kuusivuotias esikoinen Eeli oli kolmevuotias, pariskunta ajatteli, että pikkusisarus saisi tulla.
Esikoinen oli saanut alkunsa nopeasti, mutta pikkusisarusta ei ruvennutkaan kuulumaan. Seurasi vain tuulimunaraskaus toisensa jälkeen, eli Noora Reima raskautui, mutta raskaus meni heti kesken.
Ristiriitaiset tunteet velloivat Reiman mielessä. Hän koki Eelin odotuksen traumaattisena vaikean hyperemeesin takia. Reima oli oksentanut koko odotusajan ja vielä synnytyssalissakin. Hän oli usein tiputuksessa eikä saanut helpotusta edes pahoinvointilääkkeistä. Reima kokee, että olisi kaivannut apua raskauden käsittelyyn, mutta se jäi saamatta.
– Eelin odotus oli peikkona mielessä. Olin joutunut käsittelemään odotusaikaa ja sitä, että ylipäätään haluan lisää lapsia.
Ja sitten toive ei meinannutkaan toteutua. Tähän Reima ei ollut osannut varautua. Päinvastoin hän oli ennen yrityksen aloittamistakaan ottanut yhteyttä terveydenhuoltoon.
– Soitin jo neuvolaan ja tein selväksi, että minulla on hyperemeesitausta ja että haluan pahoinvointilääkkeet valmiiksi reseptille. Selvitin myös, voisiko kotisairaanhoito tulla laittamaan tipan kotona, ettei tarvitsisi aina lähteä sairaalaan. Valmistelin raskautta itseni kanssa, sillä se oli oikeasti tosi iso möykky.
Mikä minussa on vikana?
Kuukaudesta toiseen Reima laski ovulaatioita ja teki raskaustestejä. Samaan aikaan lähipiiriin syntyi jatkuvasti lisää vauvoja. Vaikka puhuminen on ollut aina Reimalle helppoa, ei omien tunteiden purkamiselle tahtonut ollut sijaa.
– En pystynyt puhumaan omaa pahaa oloani pois, kun täytyi koko ajan olla iloinen muiden lapsista. Kaikki lapset ovat minulle samanarvoisia, ja olin iloinen toisten puolesta, halusin ja pystyinkin hoitamaan muiden lapsia, mutta oli kova paikka mennä hiljaiseen taloon, vaikkei se ollutkaan hiljainen tavallaan, Noora Reima kuvailee.
Hän myös syyllisti itseään ja kävi tutkimuksissakin, joissa mitään syytä ei kuitenkaan löytynyt.
– Oli rankkaa etsiä koko ajan itsestään vikaa, miksi en tule raskaaksi.
Yhtä lailla hän koki syyllisyyttä lapsen kaipuustaan, kuten myös siitä, ettei voinut antaa Eelille tämän toivomaa sisarusta. Toisaalta hän jo valmiiksi murehti mahdollisen raskauden pahoinvointia ja sen vaikusta äidin ja pojan tiiviiseen suhteeseen.
– Koin hyvinkin paljon sitä, etten saisi olla surullinen, kun minulla kuitenkin on jo yksi lapsi, ja kaikki eivät saa ollenkaan. Koin myös suurta vihaa ja katkeruutta, kun sellaisetkin saivat lapsia, joiden en nähnyt niitä ansaitsevan, kuten päihdeperheet.
Avoimuus olikin virhe
Nuorilta jo yhden lapsen vanhemmilta udeltiin jatkuvasti, koska toinen lapsi tulee. Noora Reima oli valinnut avoimen tien.
– Vastasin, että me yritämme koko ajan, mutta ei ole tullut. Se oli virhe, koska rupesin saamaan vinkkejä – ja niitä riitti syömisestä, nukkumisesta ja aikatauluttamisesta. Niitä tuli aivan kaikkialta, Reima huokaa.
– Lisäksi sain sellaista kommenttia, että sinähän olet vielä lapsi itsekin, hän kertoo.
Kotona Noora Reima purki suruaan puhumalla. Puolisoaan hän kuvaa perheen järjen ääneksi ja kokee saaneensa tältä vankkumattoman tuen.
– Hän koitti sanoa, että ei kannata murehtia ja muistutti, että meidän elämämme on hyvää näinkin, yhden lapsen vanhempina.
Reima kertoo, että omassa kaveripiirissään he ovat ainoat, joilla on lapsia. Osa on sanonut, ettei edes halua lapsia. Reima taas on haaveillut aina isosta perheestä.
– Me olemme jo sitä sukupolvea, että meidän ikäisemme eivät välttämättä haluakaan ikinä lapsia. Tämäkin on tuntunut itselle vähän pahalta, koska on niin kovasti halunnut.
Käännekohdasta kului kuukausi
Kutakuinkin vuosi sitten Noora Reima sanoo luovuttaneensa. Hän kertoo tulleensa sinuiksi sen asian kanssa, että näin on tarkoitettu.
He päättivät puolisonsa kanssa lähteä mukaan tukiperhetoimintaan ja kouluttautua myöhemmin vielä sijaisvanhemmiksi. Sijaisperhetoiminta on tuttua lähipiiristä, ja auttamisenhalu molemmilla vahva, varsinkin, kun tiedossa on, että tarve on suuri.
– Rupesimme kääntämään ajatuksen siihen, että meillä on paljon lapsia ympärillämme ja rakastamme heitä ihan yhtä lailla, kuten kaikkia lapsia ja voisimme ottaa heidät kaikki kotiimme. Ajattelimme, että mitä jos tarjotaankin jollekin toiselle lapselle koti. Ei lapsen tarvitse olla biologinen, että häntä rakastaisi.
Samaan aikaan Reima löysi itselleen mieluisan harrastuksen.
– Tästä meni kuukausi, kun Viola ilmoitti tulostaan.
Pelot hälvenivät pikkuhiljaa
Reima uskoo, että keho ja mieli rentoutuivat, kun hän päätti keskittyä muuhun kuin lapsen yrittämiseen ja mahdollisen pahoinvoinnin pelkäämiseen.
– Kun luovutin ja ajattelin, että näin sen pitääkin olla, keho ja mieli rentoutuivat. Varmasti tämä oli henkisellä puolella.
Odotusajasta ensimmäiset kolme kuukautta menivät sairauslomalla oksennellessa, ja Reima pelkäsi jälleen pahinta. Olo kuitenkin helpotti, ja Reima saattoi jopa nauttia raskaudesta.
Raskauden alussa mahdollinen keskenmenokin pelotti, mutta odotuksen edetessä pelot hälvenivät, eikä etukäteen enää tarvinnut stressata sitäkään, miten osaa vauvaa hoitaa.
– Hän tuli meidän arkeemme, kun taas ensimmäisen kohdalla arki rakentui uudelleen vauvan ympärille.
Nyt Noora Reima ajattelee, että näin kaikki oli ehkä tarkoitettu. Eeli on huolehtivainen isoveli, joka haluaa auttaa vauvan hoidossa. Eeli kuitenkin ehti olla niin pitkään ainoa lapsi, että Reiman suhde häneen on erityinen.
– Napanuora Eeliin on tosi tiukka, ja olen hyvin kiinni hänessä. Vauvaa on ollut helpompi antaa muiden syliin.
Sekundäärisen lapsettomuuden kokemukset vaikuttavat kuitenkin yhä myös tähän hetkeen.
– Haluamme lisää lapsia, mutta en tiedä, uskallanko enää toivoa.
