Oskari Lähteelä teki Eräpyhän Nunnankalliolle huomiota herättävän kummelin lähes sata vuotta sitten – niistä ajoista alkoi orivesiläinen luotsitoiminta

Luotsi Oskari Lähteelä teki Nunnankallion kummelin 1920-luvun lopulla, pian muutettuaan Orivedelle. Kummelin hahmoon ei liity mitään erityistä tarinaa eikä symboliikkaa. Tekijä on vain tavoitellut tuotoksesta jotain, joka näkyy ja kestää. Kuva: Juha Jäntti

Längelmävedellä Eräpyhän edustalla Nunnankallio-nimisellä luodolla komeileva tähtimäinen kummeli on herättänyt monen kulkijan huomion. Vesillä liikkujia opastava hohtavan valkoinen komeus on osa orivesiläisen luotsitoiminnan tarinaa liki sadan vuoden takaa. Orivedellä asuva Annikki Vaherniemi tuntee tätä historiaa isänsä ja isoisänsä kautta.

Annikin isä Oskar Arvid Lähteelä, Arviksi kutsuttu, oli luotsi kolmannessa polvessa. Tietä uralle viitoitti Annikin isoisä, hänkin Oskar Arvid Lähteelä, mutta Oskarina tunnettu. Ammattia oli edustanut lähipiirissä jo Oskarin vaimon isä Gustav Hellberg, joka toimi luotsina Rauman edustalla 1800-luvun alkupuolella.

Oskari Lähteelä lähti aikuistuttuaan ensin merille. Chilen rannikolla sattui haaksirikko, josta Oskari joutui sairaalaan, eikä kotiväki tiennyt tästä mitään. Annikin vaari oli puoli vuotta kateissa, kunnes laiva korjattiin, ja se palasi Suomeen.

– Arvi-isäni syntyi vaarin poissaolon aikana, joulukuussa 1912. Koska vaarista ei ollut tietoa, isä kastettiin jo sairaalassa. Mummoni antoi pojalle miehensä nimen. Siksi isä ja vaari ovat täysin samannimisiä, Annikki kertoo.

Oskari määrättiin Rauman luotsiasemalle luotsioppilaaksi vuonna 1919. Hän oli aina kiinnostunut merestä ja merenkulusta, vaikka olikin sisämaasta kotoisin. Suku oli lähtöisin Luhangasta, Lähteelä-nimisestä talosta. Oskarin vanhemmat muuttivat Korpilahdelle, mistä hän lähti länteen rannikolle ja edelleen merille.

Annikki ja Jouko Vaherniemi asuvat Annikin lapsuudenkodissa Venehjoen rannalla. Annikki vietti lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon aikaa vesillä isänsä mukana, luotsiveneen kyydissä ja ruorissakin. Kuva: Juha Jäntti

Aivan tavallinen kummeli

Oriveden luotsiasema perustettiin vuonna 1928. Oskari Lähteelä muutti tuolloin rannikolta paikkakunnalle ja rakensi talon Venehjoen rantaan. Veneranta ja työhön kuuluva reimareiden varastopaikka sijaitsivat talosta vähän matkaa Pappilanselän suuntaan, naulatehtaalle vievän rautatiesillan takana. Siltaa ei enää ole, sillä se purettiin tehtaan junaliikenteen päätyttyä.

Oskari teki Eräpyhän kummelin pian Orivedelle tulonsa jälkeen. Kummelin olemukseen ei liity Annikin mukaan mitään erityistä tarinaa. Tähtimäinen kuvio ei ole risti tai Daavidin tähti, joiksi niitä on moni arvellut.

– Vaari vain halusi tehdä juuri tällaisen hahmon. Se on tukeva ja näkyvä, hyvä väylämerkki. Kalliosalossa on myös vaarin tekemä kummeli, jossa on puolestaan K-kirjain.

Arvi Lähteelä kouluttautui hänkin luotsiksi ja aloitti työn Orivedellä vuonna 1937. Oskari siirtyi Orivedeltä Raumalle satamaluotsiksi.

– Se oli Oskari-vaarilta perittyä, että isäkin ryhtyi luotsiksi. Hän opiskeli ammattikoulussa konepuolella, mutta kun isä oli vaarin apulaisena luotsihommissa 15-vuotiaasta lähtien, nähtävästi veri lopulta veti vesille, Annikki arvelee.

Arvi-isä rakensi perheelleen talon aivan Oskari-vaarin rakentaman talon viereen. Perhe asui vaarin talossa, kunnes muutto uuteen kotiin koitti vuonna 1948. Paikallinen taksiautoilija Juusela osti vaarin talon itselleen.

Oskari-vaari olisi päässyt eläkkeelle 67-vuotiaana, jolloin hän olisi ollut Rauman luotsilaitoksen ensimmäinen täysin palvellut luotsi. Hän kuitenkin hukkui työtehtävässään vähän ennen eläkepäivien alkua.

– Vaari oli satamajäänsärkijä Nallen kanssa luotsaamassa, kun kone pysähtyi ja laiva hörppäsi vettä. Avustettava alus ei päässyt pelastamaan miehistöä kovan merenkäynnin vuoksi.

Arvi ja Fanni Lähteelän vihkikuva. Kuva: Annikki Vaherniemen kotialbumi

74 reimaria

Aluksi Arvin luotsivastuualue ylsi Orivedeltä Valkeakoskelle ja Länkipohjaan, sekä 1950-luvulta lähtien myös Kuhmalahdelle. Sittemmin Valkeakosken suunnalla rajaksi tuli Kaivannon kanava.

– Luotsiveneellä matka Kaivantoon kesti kolmisen tuntia. Länkipohjaan pääsi vähän lyhyemmässä ajassa, usein isänsä mukana veneessä viihtynyt Annikki muistelee.

Luotsin tärkein tehtävä oli pitää vesialueen reimarit kunnossa ja oikeilla paikoilla. Väylät piti tarkistaa sulan veden aikaan kerran viikossa.

Kaikki alueen 74 reimaria uusittiin joka kevät, ja se oli luotsin tehtävä. Arvi hankki suorat reimaripuut talvella paikallisilta maanviljelijöiltä. Hän kuori ja maalasi puut kevään aikana.

Luotsi huolehti myös siitä, että kummelit ja rantojen pienet sijoittajakivet kalkittiin valkoisiksi joka kesä. Lähikasvullisuus raivattiin pois näkyvyyden turvaamiseksi.

Arvi ajoi työssään pitkään omalla tammesta tehdyllä veneellään, joka oli tehty Raumalla. Hän sai lopulta viimeisinä työvuosinaan merenkulkuhallitukselta oman työveneen.

Arvi Lähteelän omassa tammesta tehdyssä veneessä vilkuttelevat Annikki, hänen äitinsä Fanni, Arvi-isä ja Ulla Lehto. Kuva: Annikki Vaherniemen kotialbumi

Myrskyt mieluisia

Suuri osa Längelmäveden liikenteestä oli Arvi Lähteelän työvuosina tukinuittoa. Lauttoja liikkui usein Venehjoessakin. Luotsille piti ilmoittaa tulevista jokiuitoista, jotta hän osasi viedä veneensä sellaiseen paikkaan, josta pääsee tarvittaessa liikkeelle.

– Koskaan ei tiennyt, milloin isälle tulee hälytys lähteä järvelle. Jos reimari oli siirtynyt tai kadonnut, isä sai tästä ilmoituksen. Tukkilautat veivät reimareita mennessään varsinkin myrskysäillä. Hinaajien koneet olivat silloin kovilla, pojat keittelivät kahvia moottoreiden päällä.

Annikki oli lapsuus- ja nuoruusvuosinaan usein isänsä mukana. Luotsin työ tuli tutuksi, samoin kuin veneen käsittely ja liikkuminen järvellä. Annikki pääsi useasti ruoriin isänsä avuksi.

Kevät oli Annikille mukavinta aikaa olla vesillä. Aina ei tarvinnut olla tyyntä ja rauhallista.

– Tykkäsin myrskystäkin, varsinkin kunnon vastatuulella. Se paiskasi kohti ja vesi lensi veneen yli. Oli keli mikä hyvänsä, luotin aina isäni taitoihin veneen kipparina, enkä koskaan pelännyt.

– Kerran oli Ponsalla kova myrsky päällä ja tuttuja kyydissä. Kun isä sanoi, että nyt Annikki ruoriin ja hän huolehtii koneesta, kyytiläiset uskoivat, että ei ollut enää mitään hätää. Isä ei antanut minun ohjata, jos keli oli liian kova.

Arvi Lähteelä ja hänen merenkulkuhallitukselta saamansa työvene. Kyydissä on Arvin tytär Annikki Vaherniemi sylissään poikansa Vesa. Kuva: Annikki Vaherniemen kotialbumi

Kesät vesillä

Annikki nautti erityisesti isän paatilla tehdyistä yöretkistä. Nokkapiikki oli hänen oma hyttinsä, jonka lattialle sai leveän laverin. Siellä oli levollista nukkua, kun laineet liplattivat korvan juuressa.

– Sekin oli ihanaa, kun kesällä pysähdyimme järvenselälle. Käki kukkui joka puolella, ja ukkosella salamat leimahtelivat joka suunnalla.

Arvilla ei ollut koskaan kesälomaa, koska hän ei saanut lähteä silloin töidensä ääreltä.

– Vietimme järvellä paljon aikaa, ja se oli hieno kokemus. Isällekin nuo kesäpäivien retket olivat enemmän lepoa kuin työtä.

Arvilla oli avunantosopimus saariasukkaiden kanssa. He nostivat valkoisen lipun, kun he tarvitsivat jotain. Arvi vei tuomiset seuraavalla reissulla. Saarien väki tuli aina elokuun lopulla Arvin nimipäiväkahville, samoin syntymäpäivillekin joulukuussa.

Arvi teki työtään ensin pitkään yksin. Ajan myötä hän sai apupoikia, joille merenkulkuhallitus maksoi palkan. Tämä kevensi työtaakkaa.

– Varsinkin reimareiden teko ja paikoilleen laitto oli kovaa hommaa. Isän käsiä särki välillä hirvittävästi niissä töissä kevään kylmien vesien aikaan.

Luotsiliiton edustajat luovuttavat liiton 250-vuotismitalin presidentti J.K. Paasikivelle. Luotsi Oskari Lähteelä on kuvassa vasemmalla. Kuva: Annikki Vaherniemen kotialbumi

Erilaisia reimareita

Annikki teki työuransa uskonnonopettajana Jämsän yläasteella ja lukiossa. Hänen miehensä Jouko Vaherniemi toimi kirkkoherrana Jämsässä ja Längelmäellä. Eläkkeelle jäätyään pariskunta muutti Orivedelle Venehjoen rantaan, Annikin lapsuudenkotiin.

Annikin ja Joukon olohuoneessa on kaksi heille tärkeää maalausta, jotka liittyvät vesillä liikkumiseen. Toisessa on 1890-luvulla rakennettu purjealus Uljas, joka toimi koululaivana.

– Aamulehden toimittaja laittoi lehteen ilmoituksen myytävästä taulustaan. Soitin ja kerroin, että luultavasti Annikin isän veli on purjehtinut sillä laivalla. Toimittaja myi taulun juuri meille tämän tarinan ansiosta. Hän tuli jopa itse tuomaan sen, Jouko muistelee.

Toisessa maalauksessa Arvi-isän vene ajaa Längelmävedellä Lehtisensaaren edustalla. Saariasukkaat teettivät taulun Arvin 60-vuotislahjaksi vuonna 1972. Hän jäi eläkkeelle viisi vuotta myöhemmin ja sai juhlia 70-vuotispäiviäänkin ennen kuolemaansa, joka tavoitti omalla kotipihalla seuraavana syksynä.

Arvi-isä toivoi, että Annikista tulisi laivan radiosähköttäjä. Hän voisi sitten tulla joskus eläkepäivillään matkoille mukaan. Vaikka toisin kävi, isä ymmärsi hyvin tyttärensä valinnan ja antoi sille siunauksensa. Annikin silmät kostuvat tätä muistellessa.

– Kun valmistuin teologiksi, kysyin isältä, oletko nyt kovin pettynyt. Isä vakuutti, että ei ollut. Hän sanoi minulle lempeästi: ”Sinä laittelet nyt vain vähän toisenlaisia reimareita”.

Annikki ja Jouko Vaherniemen olohuoneessa on kaksi erityisen merkittävää taulua. Vasemmanpuoleisessa on koululaiva Uljas, jolla Annikin isän veli on purjehtinut. Toinen taulu on Annikin Arvi-isän saama 60-vuotislahja. Siinä isän vene lipuu Längelmävedellä Lehtisensaaren edustalla. Kuva: Juha Jäntti

 

Annikki Vaherniemen Oskari-vaarin vaimon isä, ”Munakarin vaari” Gustav Hellberg toimi luotsina Rauman edustalla 1800-luvulla. Kuva: Annikki Vaherniemen kotialbumi

 

Tässä samassa paikassa oli Annikki Vaherniemen kotiranta silloinkin, kun hän lapsuus- ja nuoruusvuosinaan lähti usein isänsä luotsiveneen kyytiin. Venepaikka sijaitsi tuolloin lähempänä Pappilanselkää, nyt jo puretun rautatiesillan takana. Kuva: Juha Jäntti

Leave a Comment