Kansakoulusta kansalaiskouluun.
Näin meille täyden kansakoulun oppimäärän suorittaneille kertyi yhteensä kahdeksan vuotta oppivelvollisuutta. Suurten ikäluokkien aikaan Längelmäellä käytiin seitsemän vuotta kansakoulua, kukin omissa kyläkouluissaan.
Kahdeksas vuosi kokoonnuttiin Länkipohjan keskuskouluun suorittamaan viimeinen vuosi ja sitä sanottiin kansalaiskouluksi. Myöhemmin jako muuttui niin, että kyläkouluissa oltiin kuusi vuotta ja vastaavasti kansalaiskoulu pidentyi kaksivuotiseksi. Oppikoulukin alkoi kutsumaan useampia 4.- tai 5.-luokkalaisia.
Minulle kansalaiskoulu merkitsi toisenlaista maailmaa kuin tuttu Puharilan koulu. Koulumatka tapahtui nyt Jaakkolan Timon linja-autolla.
Västilän oppilaat nousivat kyytiin kaiketi Saarelan kaupan pihasta, Vinkiän ja Mäkimaan oppilaat ”Puharilan ristiltä”, minä ja Vilkin Lauri sekä Sarkasen Keijo Pääskylästä Kirkkotien varrelta, niin sanotulta Sähkömyllyn kulmalta, Alholan Tapio kirkolta, Lindroosin Raili Kirveenpohjan tienhaarasta ja Niemen Pekka muistaakseni Tunkelontien päästä. ”Metelinmäeltä” eli Hiukkaan ristiltä kyytiin tuli vielä Rasin Tuula ja Vuorelan tyttö, jonka etunimeä en muista.
Uuhiniemen ja Talviaisten oppilaat tulivat Lättähatulla niin sanotulle Peltolan pysäkille, joka oli jokseenkin koulun kohdalla. Eväjärveltä pääsi onnikalla. Etäisimmistä kyläkouluista tulijat asuivat koulun asuntolassa viikot.
Kansalaiskoulussa eteemme tuli kaksi isoa muutosta. Tytöt ja pojat laitettiin eri luokkiin. Ja opettajat puhuttelivat meitä sukunimillä.
Meillä pojilla opettajana toimi johtajaopettaja Juhani Mikkola. Käsitöissä Tauno Seppä. Maatalousopissa Pentti Niemelä, joka muistetaan pankinjohtajana. Metsätaloutta opetti Tuure Heinäjärvi ja uskontoa rovasti Veikko Vesamaa. Kotitaloutta opetti Salme Suhanto. Mikkola, Seppä ja Suhanto olivat varsinaisia opettajia, nuo muut tuntiopettajia.
Mikkolan Jussi vaikutti ensin modernimmalta, kuin Puharilan kaavoihinsa kangistuneet opettajat. Mutta kylläpä hänkin konservatiivi lopulta oli. Kerran oli juttua siitä, mitä lehtiä kenenkin kotiin tulee. Kun hän kuuli, että moneenkin paikkaan tulee Apu, hän kauhistui. ”Sellaista lehteä en kotiin tilaisi, parturissa olen selaillut”! Kyllä me ihmettelimme jälkeenpäin. Eihän Apu mikään skandaalilehti, eikä poliittinenkaan ollut. Mitähän kamalaa se siinä näkee?
Sitten tuli ainekirjoituksen aihe: ”Ihailemani henkilö”. Ihan oikein hän alusti, että ”älkää mitään Runebergia tai Topeliusta valitko, vaan sellainen, jota oikeasti ihailette. Jotain vaikka olemassa olevaa nykyajan henkilöä”.
Minulle tästä tuli ongelma, kun en ihaillut ketään, entisajan – enkä elossa olevaa ihmistä. Mutta kun radiossa oli juuri kerrottu Reino Helismaasta, niin kirjoitin hänestä. Tästä seurasi ripitys: ”Ei kukaan voi ihailla tuollaista kuplettilaulajaa”! Ja vielä myöhemmin: ”Onkos Järvinen nyt kupletteja laulellut?”
Käsityöt olivat kahdenlaisia; metalli- ja puutöitä. Lauri ja minä valitsimme puutöissä pirtinpöydät päätyöksemme. Minun pöytäni on mökillämme ja niinpä sille tuli tänä vuonna ikää 60 vuotta. Metallitöissä teimme silityslaudat ja telkkaripöydät. Kummankaan kotona ei telkkaria ollut, mutta olipahan sitten pöytä odottamassa. Seppä hoiti hitsaukset, muut hommat saimme tehdä itse.
Vesamaan uskontotunnit olivat samalla rippikoulumme. Hän oli hyvä juttumies: enimmäkseen kuulimme tarinoita. Kerran hän kehotti meitä kotona puhumaan puolestaan, että ei aina tarjottaisi kahvia ja kakkua, kun pappi tulee käymään. ”Saisi joskus oikeata ruisleipää!” Tästähän meinasi emäntien pasmat mennä vallan sekaisin. ”Mitäs sille enää osaa tarjota, jos ei kakkukahvi kelpaa? Eihän sitä nyt papille ruisleipää…!”
Olimme myös kuulleet, että Vesamaa saattaa luikauttaa pätkän Emmaa. No, kyllähän mekin sen saimme kuulla. Hän oli sota-aikana yöpynyt mökissä, jonka isännällä oli grammari ja yksi ainoa levy, Emma-valssi.
Ei hän meitä juuri kuulustellut, ripille päästiin juhannuksena 1963. Kuusikymmentä vuotta siitäkin tuli kesällä kuluneeksi.
Kotitaloustunnit olivat minulle pikku pettymys. Teimme enimmäkseen jälkiruokia, lättyjä ja sen sellaista. Olisin halunnut oppia tekemään vaikka ruskeata kastiketta. Eli arkiruokaa. Toki nyt jo 75-vuotiaana selviän siitä, en nälkäiseksi jää taitamattomuuttani.
Heinäjärvi vei meidät pari kertaa luontoon. Teimme vesausta ja toisella kertaa puuntaimien istutusta. Taisimme olla Peijarin metsässä.
Välitunneilla kerran kuussa hyökkäsimme katsomaan ja kuulemaan ”Helppo-Heikkiä”. Hänen myyntipöytänsä oli Sivusen baarin vieressä, eli suunnilleen nykyisen kukkakaupan vieressä. Kerran ostin häneltä lyijykynäpaketin ja samana päivän myin ne yksitellen kavereille. Nettosinkin hiukan.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
