Vanha koulukaveri ja naapurin poika Timo Leppänen muisteli kolumnissaan Kuhmoisten Sanomissa (9.8.) Puharilan kansakouluaikoja. Mainitsi opettaja Aili Jaakkolan, joka parhaiten Mammana tunnettiin. Se sai minutkin muistelemaan.
Minä muistan hyvin alakoulun opettajan Katri Huhtalan, Huhtamuoriksi haukutun. Miesopettaja oli Kalervo Taivalaho. Sen verran pelätty hahmo, ettei pilkkanimeäkään usein käytetty.
Opettajat tunsivat oppilaiden vanhemmat. Niin hyvässä kuin pahassa. Talollisten lasten oli helpompi saada parempia numeroita todistukseensa kuin köyhempien. Näin ainakin kuviteltiin, liekö sitten totta tai ei.
Turvallista oli käydä koulua ja oppia mitä opetettiin. Ei muuta kun opettelit ulkoa ja latelit ulkomuistista, mitä kirjassa luki. Hauki on kala ja sillä siisti. Ymmärtää ei tarvinnut.
Jaakobin poikien nimetkin ladeltiin sujuvasti, kuin vettä vaan: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar ja Sebulon ja niin edelleen.
Mieleenkään ei tullut ihmetellä, miksi ne täytyi opetella ulkoa ja kuinka monta vaimoa Jaakobilla oli.
Luokassa istuttiin hiljaa. Pulpetista noustiin reippaasti seisomaan, jos joutui viittauksen jälkeen vastaamaan. Ei ollut häiriköitä. Jos joku sitten joskus vähänkin häiritsi tai pulisi, kyllä Taivalahon karjahdus hiljensi koko koulun, tuntui että koko kylän!
Kovin paljon ei ollut kiusaamista. Joku olisi voinut kannella opettajille, ja siitä ei kunnian kukko olisi laulanut.
Vanhemmat uskoivat täysin opettajien auktoriteettiin.
Jos koulumatkalla jotakin keskinäisiä kärhämöintiä oli, niin ”sakinhivutus” tasoitti tilanteen. Koulumatkat pahimmillaan oli jopa 5 kilometriä. Kuntohan siinä koheni, monta vuotta kun matkaa tahkosi.
Sen ajan kansakoulusta ei saanut kovinkaan paljon tietoa eikä taitoa tämän päivän peruskouluun verrattuna. Perustiedot kuitenkin, joilla oli hyvä jatkaa opiskelua muualla. Syyslukukausi loppui tunnelmalliseen kuusijuhlaan ja kevätlukukausi kauniiseen suvivirteen.
Tärkeintä mitä me koulusta saimme, oli perusturvallisuus, huoleton lapsuus ja opetus, että hyvä käytös palkitaan, vaikka hymypatsaalla.
Opetus oli: lyötyä ei lyödä, ja tärkeänä myös oppi, että omista tekemisistä otetaan vastuu. Kavereita oli paljon. Kesät pitkiä ja lämpimiä. Ei siis huolen häivää!
Voihan olla, että muistot ovat kultaantuneet. Mutta toivoisin tämän ajan koululaisille edes hiukan sen ajan huoletonta ja surutonta lapsuutta.
Pirkko Lehto-Järvinen
