Kolme varttuneempaa maalaria toi töitään Kampukselle – AAA-hengessä mennään ja väreillä iloitellen: ”Maalaaminen on antanut kyvyn katsoa värejä toisin silmin”

Usko ja Aila Markunmäki ovat paljon retkeilleet Lapissa rinkka tai päiväreppu selässä. Eipä ihme, että riekkoja on päätynyt moneenkin Usko Markunmäen maalaukseen. Luontoaiheet ovat erityisen mieluisia, mutta Kampuksen näyttely osoittaa hänen taitavan myös ihmiskuvauksen. Kuva: Anne Kotipuro

Orivedellä koulunsa käynyt ja kaupallisen uransa aloittanut Usko Markunmäki päätti työtuntiensa tulleen täyteen 58-vuotiaana ja jättäytyi työelämästä saadakseen vihdoin keskittyä maalaamiseen. Seuraavana päivänä hän osti ensimmäiset öljyvärinsä ja muut tarvikkeet. Nyt täyspäiväistä taiteilijan elämää on takana 20 vuotta.

Hänen isoveljensä Paavo Markunmäki elelee Visuvedellä, mutta on kaatumistapaturman takia halvaannuttuaan joutunut ottamaan siveltimen ”väärään” eli vasempaan käteen. Hänellekin taide on tärkeä ilmaisukeino.

Veljekset kuvaavat maalauksissaan aitoa luontoa, aidoilla väreillä ja aidossa muodossa, eli AAA-periaatteesta ei tingitä.

Kolmantena tekijänä Oriveden Kampuksen elokuisessa näyttelyssä on lahtelainen Matti Arvinen, Usko Markunmäen ateljeekumppani. Hänen taiteensa juuret johtavat kaikessa impressionismiin ja kirkkaisiin, sekoittamattomiin väreihin.

Näiden miesten elämäntarinoissakin riittäisi kuunneltavaa koko päiväksi, vaikka näyttelyssä vaimonsa Ailan kanssa päivät viettävä Usko Markunmäki kertoisi sen lyhyemmän version.

Koulun liikelinjalta osuusliikkeen käytännön oppiin

Usko Markunmäki syntyi Saarijärvellä, missä vanhemmilla oli maatila, ja sitten Uuraisilla. Uuraisten tilan myynnissä tapahtui vilunkia, eivätkä vanhemmat koskaan saaneet kaupasta käsirahaa enempää. Loppu omaisuus kului oikeudenkäyntiin, ja perhe muutti Oriveden Hirsilään. Vanhemmat elättivät kahdeksanlapsista perhettä metsätöillä, joissa Uskokin oli mukana jo pikkupojasta lähtien.

Hirsilän koulusta hän siirtyi Oriveden keskuskansakouluun. Ensimmäiset merkit taiteellisista lahjoista hän sai jo Hirsilässä koulun piirustustunneilta, kun opettaja esitteli hänen työtään tokaisten, että tässäpä meillä on koulun taiteilija. Siitä sai sitten välitunnilla kuulla, kun koulukaverit tulivat ilkkumaan: ”taiteilija, taiteilija, taiteilija”.

Maatalon töissä vankistunut Usko ei moista kuunnellut, vaan kurmootti kiusaajiaan, mistä tietenkin seurasi jälki-istuntoa, vaan loppuipa ilkkuminenkin.

Yläluokilla laskennossa hyvin pärjännyt Usko haki vapaaehtoiselle liikelinjalle ja erinomaisen laskutaidon ansiosta pääsikin sinne. Harjoitteluun liikelinjalaiset otettiin paikallisiin kauppoihin, ja Usko meni 15-vuotiaana Osuusliike Kanta-Hämeen rautaosastolle.

– Myin eniten moottoripyöriä koko porukasta, vaikka siellä oli vanhempiakin myyjiä, hän mainitsee. Tuleva myyntimies siinä kaiketi nosti jo päätään.

Moottoripyörät ovat kuuluneet hänen omaankin elämäänsä jo kolme vuosikymmentä, samoin moottoripyörämatkat, joilla on mukana myös vaimo takana istumassa.

Hän suoritti armeijan vapaaehtoisena alta pois ja jatkoi Kanta-Hämeessä 18-vuotiaaksi. Johtaja Herman Saarinen oli sitä mieltä, että tehtäväkierto on hyväksi ja elintarvikehuoltokin on opeteltava. Niinpä Uskollekin lyötiin eteen sonnin pää ja annettiin ohjeeksi irrottaa siitä lihat.

– Se oli kyllä kamala työ, hän tunnustaa näin jälkikäteen.

Kun opit oli saatu käytännön työssä, hänet sijoitettiin 19-vuotiaana Talviaisiin myymälänhoitajaksi. Siellä sai myydä niin apulantaa, siemeniä kuin elintarvikkeita, ja bensapumppukin kaupassa oli.

Hyppy tukkukaupan puolelle ja urakiitoa kodinkonealalla, kunnes tunnit täyttyivät

Seuraava työpaikka oli Imatralla myymälänhoitajana, ja siitä hän loikkasi tukkuliikkeen puolelle. Seuraavan askeleen hän otti kodinkonepuolelle ja muutti Lahteen. Fuusioiden seurauksena merkit vaihtelivat: oli Upoa, Rosenlewia ja Electroluxia, ja urakierto vei piiriedustajasta tuotepäälliköksi ja kuuden eri merkin markkinointijohtajaksi.

Taiteelle oli työelämän hektisessä imussa aina liian vähän aikaa, vaikka kaikilla lomilla Usko Markunmäen mukana oli kansio, johon hän teki luonnoksia näkemistään ja kokemistaan paikoista.

Jotain sentään oli matkan varrella syntynyt, lähinnä vesiväreillä ja pastelliliiduilla. Öljyvärien kanssa aloittaminen oli hankalaa, mutta Markunmäki haki oppia kansalaisopistojen kursseilta ja maalausleireiltä.

Matti Arvinen on näyttelyssä läsnä omakuvansa kautta. Avajaisissa hän toki oli paikalla. Näyttelyssä päivystävät Markunmäet ovat vuokranneet loma-asunnon Orivedeltä näitä kesäviikkoja varten. Näyttely jatkuu lähes elokuun loppuun. Kuva: Anne Kotipuro

Hengenheimolainen löytyi viereisestä autotallista

Usko Markunmäki ja Matti Arvinen harrastivat maalaamista vierekkäisissä kerrostalon autotalleissa. Pimeään tilaan piti tietenkin viritellä monenlaisia valoja. Kerran he sattuivat samanaikaisesti ovista ulos ja havaitsivat, mitä kumpikin tallissaan teki.

Siitä syntyi ajatus hankkia ihan oikea ateljee, ja Markunmäelle tuli tietenkin mieleen entisen työpaikkansa Upon tyhjä tehdaskiinteistö. Sieltä löytyikin vuokrattavaksi 30-neliöinen, viisi metriä korkea tila pohjoiseen päin avautuvine ikkunoineen, ihanteellinen maalaamiseen.

Siellä maalataan ahkerasti – Usko Markunmäki tunnustaa, että on usein luvannut usein palata ateljeessta kotiin ruoka-aikaan, ja kun hän viimein kotiutuu, pöydällä on lappu: ”Lämmitä ruokaa. Menin jo nukkumaan.”

Lisäksi siellä harrastetaan paljon muutakin pohdintaa. Ateljeekumppanusten erilaiset taustatkin ruokkivat tätä. Matti Arvinen on tehnyt elämäntyönsä kaupunkikehittämisen puolella, muun muassa apulaiskaupunginjohtajana ja Kainuun seutukaavajohtajana.

He ovat miettineet paljon kulttuurimatkailun edistämistä ja kulttuurimatkailukohteiden verkostoitumista, josta Ylä-Pirkanmaa tarjoaa hyviä esimerkkejä, mutta myös uusia kehittämiskohteita.

Oma näyttely orivesiläisillä juurilla on ollut Markunmäen haaveissa jo pitkään. Alkukesästä molempien maalauksia oli esillä Lahden kauppakeskus Triossa pop up -näyttelyssä sekä aiemmin Kuusankoski-talossa ja myös Helsingin Kaapelitehtaalla.

Kauppakeskuksessa katsojakunta on usein hyvin toisenlaista kuin vakiintuneissa gallerioissa ja isoissa näyttelytiloissa.

– Siellä poikkeaa paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ikinä ole missään galleriassa käyneet eivätkä kuuna päivänä astuisi museoon. Eli ihan uusia kohderyhmiä. Olen siellä päässyt hyviin keskusteluihin esimerkiksi opiskelijoiden, maahanmuuttajien tai vähän syrjäytyneiden kanssa, hän kuvailee. Jo sen takia kannattaa pohtia avoimin silmin muitakin näyttelypaikkoja kuin ne ihan perinteiset.

Matti Arvisen töitä. Oikealla hänen näkemyksensä pisaroista kasvinlehdellä. Kuva: Anne Kotipuro

Kulttuurimatkailussa vielä paljon kehitettävää, kaverukset visioivat

Markunmäki ihailee myös Oriveden Opiston hengessä jatkavan Kampuksen toimintaa ja haluaa näyttelyllään olla virkistämässä paikallista kulttuurielämää.

Sitä paitsi hänestä on ollut aivan mahtavaa tavata täällä vanhoja tuttujaan esimerkiksi kouluajoilta, vaikka hän Orivedellä paljon vieraileekin sisaruksiaan tapaamassa.

– Oriveden Opistossa on koulutettu valtava määrä huipputaiteilijoita useammallakin alalla, niin musiikissa kuin kuvataiteessa. Siellä on paljon huippunimiä, joita voisi pyytää yhteistyöhön tämän paikan markkinoinnissa, hän innostuu visioimaan.

– Myös internaattielämää voisi esitellä, että millaista se on ollut niissä olosuhteissa ja siihen aikaan, hän jatkaa viitaten viereiseen keramiikkaluokkaan.

Markunmäki on tyytyväinen, että hänellä on tällainen eläkevuosien kaikkinielevä intohimo, joka saa lisäravintoa niin matkailusta kuin rinkkaretkistäkin.

Ansaittu eläke onneksi turvaa harrastamisen, josta syntyy myös kuluja, kehyksistä ja tarvikkeista alkaen. Jos jokin maalaus joskus menee kaupaksi, sillä saa vähän kuluja pois.

– Mutta kaikki harrastaminen maksaa. Yksi naapuri kerran kysyikin, että eikö tuo tule todella kalliiksi, onko siinä mitään järkeä? Vertasin siihen, että hän lähtee aika usein illalla kapakkaan ja palaa aamuyöllä. Mitä siitä sitten jää? Krapula varmaankin, minulle sentään nämä maalaukset.

Paljon muutakin maalaaminen on antanut hänelle: kyvyn katsoa värejä toisin silmin, havaita maailmassa uudenlaisia värejä. Maallikko sanoo, että taivas on sininen tai lumi on valkoista. Maalatessa vaihtoehtoja kuvata niitä on äärettömästi enemmän. Värien näkemistä voi kehittää vielä vanhemmallakin iällä, tietää yli seitsemänkymppinen Usko Markunmäki.

Usko Markunmäki pyrkii maalausjäljessään vahvaan realismiin. Tässäkin valokuvana mukana olevasta maalauksessa saamelaismuseo Siidan pihapiiristä puisen pöydänpinnan patinoituneen kiillon voi melkein tuntea. Taiteilijan vapaudella asetelmaan on sovitettu myös vinttikaivo, joka ei todellisuudessa sijaitse tuolla kohtaa. Kuva: Anne Kotipuro

Leave a Comment