Helmikuun viimeisen viikonlopun poutasää houkuttelee keväthangille. Lumikiteet säihkyvät kuin timantit auringon syleillessä lumikenttiä. Suunnistan tällä kertaa yksin auraamattomalle metsäautotielle, jota tykkylumen verhoamat tummat kuuset varjostavat. Samalla nautin vapaudesta, jonka umpihanki tarjoaa.
Hiihdän hankia hiljakseen päämääränä Juupajoen Vähä-Aituan luonnonsuojelualueen jokivarret. Metsänväki on jättänyt omat puumerkkinsä koskemattomalle valkoiselle hangelle.
Loiva mäkimaasto Papinahde ja muut viihdyttävät vaeltajaa nousuineen ja laskuineen. Aituanjoen hauraalla jäällä saukon kalastusretken jäljet ilahduttavat kulkijaa. Viereisestä metsälöstä tulvahtaa pihkan tuoksun mukana lämpimiä muistoja.
Metsä on toiminut joulu- ja juhannuskirkkona
Rehti ja reipas Hannu-setäni lunasti aikoinaan sen omakseen. Hän kuten isäni ja monet sukulaiset ovat olleet uitto- ja metsämiehiä. Velipoika mukaan luettuna Hyytiälän forstejakin löytyy viisi.
”Metsäinen luonto on minulle ollut aina rakas. Se on puhunut paljon, ollut minulle joulu- ja juhannuskirkkona monet kerrat. Ja monet jätkät ovat avartaneet paljon näkemystäni elämän varjo- ja valopuolista.” Näin enoni tiivisti metsäpoikien tuntoja kirjeessään minulle, kun palvelin Hennalan varuskunnassa. Sieltä hän itse lähti Tampereen rykmentin mukana elämänsä suurimpaan savottaan – talvisotaan.
1950- ja 1960-luvulla saimme enon kanssa veljesporukalla nauttia hiihtoretkistä Kuhmoisten erämaassa. Nykyisen Isojärven kansallispuiston alueella hän aluemetsänhoitajan virassa liikkui tarkastusmatkoilla. Unohtumattomia ovat muistomme Heretyn ja Piippalan metsäkämpiltä. Siellä, niin kuin isän matkassakin tapasimme noita jätkiä.
Hiihtäessäni kohti Vuorijärven retkeilyaluetta tutun metsäkoneurakoitsijan kertomukset siivittävät ajatukseni satoja vuosia taakse päin. Viime vuosituhannen puolella vanhat ihmiset ovat kertoneet, että näillä seuduilla on kauan sitten ollut kulkutie Waasaan.
Aprikoin mielessäni, että Juupajoki sijaitsee ammoisen rautakauden asutun alueen pohjoisrajalla, ja silloin tuo väylä olisi voinut olla jo pakanuuden aikanakin ratsupolku Keski-Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan välillä.
Aatu-torppari teki seudun merkittävimmän esihistoriallisen löydön
Muistan, että ystäväni kertoi Taava-isomummunsa näyttäneen tutkijalle paikan, josta Aatu-torppari löysi pronssikorun. Tuo permalaisesineiden ryhmään kuuluva, kolmipäistä kotkaa esittävä laatta on Oriveden seudun merkittävin esihistoriallinen irtolöytö. Löytöpaikka oli kaskimaa noin 150 metriä torpasta lounaaseen perunamaana olevan notkon takana.
Kävimme yhdessä katsomassa Saarijärven entisen torpan riihen piisikiviröykkiötä ja kiviaitaa, jotka sijaitsevat niillä main keskellä metsää.
Suksen kärkien uurtaessa latua muistelen, että tuohon aikaan 1910-luvulla Saarijärven tila erotettiin Eerolasta Einarin ollessa isäntänä. Antti-setäni avioitui hänen Kyllikki-tyttärensä kanssa syntymäni aikoihin. Ilo läikähtää sydämessäni näistä kummeistani, ja koen olevani Luojan temppelissä, jossa kevätauringon punertamat männynrungot kohoavat kuin kirkon pylväät kohti sinitaivasta.
Asemalta ajettiin kuusi ja puoli kilometriä sekä käveltiin toinen mokoma
Esihistorian tutkija Hjalmar Appelgren-Kivalo kertoo matkapäiväkirjassaan, kuinka hän kulki juuri näitä Vähä-Aituan seutuja Korkeakoskelta länteen Iso-Saarijärvelle.
Korkeakosken asemalta oli ensin ajettava kuusi ja puoli kilometriä Huikkoon ja sitten maantien risteyksessä olevaan Vähä-Aituan taloon. Sieltä oppaan johdolla jalkaisin toiset kuusi kilometriä edelleen kohti auringon laskua pitkin kuivia kankaita ja kosteikkojen poikki Jouttijoen ja Aituanjoen jokihaaraa seuraten.
Sitten ohitettiin pienet järvet Vähä-Saarijärvi, Suojärvi, Rimmi ja Rimmijärvenlakkari, kunnes saavuttiin Iso-Saarijärven itärannalle Haapaniemen torppaan. Tavoitteena ollut Saarijärven torppa sijaitsi järven etelärannalla. Tästä Hannu Sinisalo kirjoittaa enemmän kirjassa Oriveden historia.
Myös Irja Lemivaara kertoo Hirsilän kylähistoriaryhmän kirjassa, että alueen keskivaiheilla sijaitsevan Saarijärven rantamilla on aikoinaan asunut tai liikuskellut muinaiskansaa. Autiota, tietöntä korpea riitti joka puolella lähes peninkulman säteellä vielä sata vuotta sitten. Korven kätköistä saattoi kuulua karhun karjahtelua ja suden ulvontaa.
Aatun kirkkotie oli vain hevospurilailla mentävä polku
Saarijärven torpan silloinen isäntä tunnettiin hupaisana Saari-Aatuna, ja hänen mukaansa seutua alettiin kutsumaan Aatunmaaksi. Ainoa kulkuväylä Saarijärveltä oli hevospurilailla mentävä polku Yrösjoen Hakalaan.
Se oli myös Aatun kirkkotie Orihwedelle. Lemivaara mainitsee myös tuosta Aadolf Saarijärven ja hänen vaimonsa Loviisan löydöstä vuonna 1911.
Koru oli mahdollisesti pudonnut järven rannalla majailleelta muinaiselta laukkukauppiaalta, mietiskelen retkelläni. Herään ajatuksistani helmikuun heleään keliin tuhat vuotta myöhemmin. Voimme vain arvailla, mitä Aatunmaan menneisyyteen kätkeytyy.
Omistan tämän lyhyen kronikkani metsämiesten muistolle. Myös sinulle retkitoverini, jonka kanssa olemme saaneet jakaa yhdessä jotain ainutlaatuista, sellaisia seikkailuja ja tuntoja, joita Aleksis Kivi kirjoissaan ja runoissaan kauniisti kuvaa.
Toivon tämän omankin tarinani innostavan nuorempia sukupolvia löytämään suomalaisen metsän, jossa takuulla yllättyy.
Kiitän erityisesti työn aateloimaa Tainion Paulaa, jonka opin jo poikasena tuntemaan Pekka-isäni työmailla. Toivon hänen vaiherikkaan elämänkokemuksensa ja muistitietonsa tavoittavan vielä mahdollisimman monia muita.
Henrikki Kappeli
