Metsä on luontosuhteemme kantavia voimia – tietokirjailija Ohtonen kumosi tieteen voimalla käsitystä ihmisen älyllisestä ainutlaatuisuudesta: ”Ehkä emme sittenkään ole ainoita sielullisia olentoja täällä”

Kimmo Ohtonen pysähtyi palvelutalolla juttusille myös Lyyli Lehtisen ja Jaakko Kirjasniemen kanssa. Ohtosen esityksiä kuunneltiin tarkkaan. Pienen tauon jälkeen hän kertoi vielä naalin pelastamisesta sukupuutolta, joka on hänen seuraavan kirjansa aihe. Dokumenttikin naaleista on tulossa. Kuva: Anne Kotipuro

– Monelle meistä metsä on hyvin tärkeä, yksi luontosuhteen kantavista voimista. Metsä yhdistää meitä tavalla tai toisella, vaikka asuisimme kaupungissa. Oikeastaan kaikkialla se on tosi lähellä. Suomalainen erityispiirre on, että luontoa löytyy Helsingissäkin. Se on hyvä muistutus, mistä on kaikki tultu, kuvailee toimittaja ja tietokirjailija Kimmo Ohtonen kuvaesityksensä aluksi.

Hänet oli kutsuttu Oriveden palvelutalolle vanhusten viikolla puhumaan metsäluonnon saloista. Ohtosen aiheet virtasivat vuolaana tajunnanvirtana aiheesta toiseen luontokuvien viemänä.

Ihminen on koko historiansa jakanut maat eläinten kanssa, nyt ne ovat some-viihdyke

Kaikki alkoi Ohtosen mukaan jo kaukaa menneisyydestä: 11 000 vuotta ihminen alkoi asuttaa tätä meidän niemeämme pohjoisesta, kun jää alkoi vetäytyä ja maasta tuli asuinkelpoinen metsästäjä-keräilijälle. Jo silloin ihminen jakoi nämä maat ja mannut eläinten kanssa.

– Kuitenkin historiasta puhuttaessa se on useimmiten vain ihmisten historiaa – suurmiehiä, sotia ja vastaavaa. Silloin unohdetaan usein muut lajit, joista on oltu riippuvaisia, esimerkiksi saatu ravintoa. Ja nykyisessä some-arjessa eläimistä on tullut myös viihdyke, mutta ne ovat oikeastaan oleellinen osa elämäämme, kun pohditaan, miksi ollaan sellaisia kuin ollaan, Ohtonen painottaa.

– Tulihan ihminen tuolloin 11 000 vuotta sitten tänne suurriistan perässä. Hirvet, peurat ja hylkeet olivat elämän perusta ja mahdollistaja. Myös karhun kanssa meillä on pitkä yhteinen historia, sillä suomalaisilla tämä vaihe jatkui tuhansia vuosia.

Mielikuvilla ja merkityksillä ladattu yhteinen jaettava

Luonnosta puhutaan ja siihen ladataan mielikuvia ja merkityksiä. Se on yhteinen jaettava, vaikkei kaikesta oltaisi samaa mieltä. Millainen esimerkiksi susi on, siihenkään ei ole yhtä vastausta.

Taiteen kultakauden kuvissa 1800- ja 1900-luvun taitteessa metsistä levitetiin hyvin romantisoitua kuvaa. Oulanka Kuusamossa heijastelee vahvasti tätä kuvastoa, jota varsinkin Akseli Gallen-Kallela käytti: puhdasta ja koskematonta ikimetsää romanttisessa valossa.

– Tässä kuvan poikki menee Venäjän raja, ja Venäjän läheisyys on kiinnostava myös karhuista, susista ja hirvistä puhuttaessa. Meiltä voi unohtua, ettei näitä lajeja välttämättä olisi, jos Suomi olisi kuin Britannia – saari, josta ne hävitettiin jo satoja vuosia sitten. Ei niitä meillekään rajan yli tule linja-autolasteittain, massoina, koska susia metsästetään voimakkaasti Venäjän puolella ja hirvet siellä metsästettiin lähes sukupuuttoon. Venäjältä tulleet karhut ja sudet ovat kuitenkin täydentäneet kantaamme, sillä metsäneläimille maiden rajat ovat häilyviä.

Ei ole yhtä yhteistä tapaa nähdä metsääkään, minkä huomaa vaikkapa vanhoista metsistä puhuttaessa. Täällä etelässä sitä on jäljellä enää pari prosenttia metsäpinta-alasta.

– Maahan lyyhistynyt kuusi pitää sisällään monen sadan vuoden historian, satavuotias metsäkin on oikeastaan aika nuorta vielä. Itselleni tässä on oleellista, että lahopuu on elämän mahdollistaja luonnossa. Sen pinnalla elää lukematon määrä sammalia ja sienilajeja, ja sisällä on kokonaan toinen mikroskooppinen universumi, pullollaan lajeja. Kun metsää siistitään ja lahopuu lähtee, sen myötä lähtee lukematon määrä lajeja, oikea elämän kirjo, Ohtonen kuvailee.

Meille kelot ja lahopökkelöt estetiikkaa, toisille ruoka-aitta ja turvapaikka

Tällaisten kuvien kautta on mahdollista ymmärtää termejä luontokato ja monimuotoisuuden köyhtyminen. Vieras muistuttaa, että lahopuu on myös pikkutikkakoiraan ruoka-aitta ja ravintoapaja. Meille Gallen-Kallelan jylhät petäjät ovat vain estetiikkaa, mutta lapinpöllölle kelottunut mänty on pesäpaikka, koti.

Äskeisen lahopuun voisi kuvitella makaavan erämaan keskellä, mutta Ohtonen paljastaa sitä ympäröivän talouspuuvaltaisen metsän, jonka omistaa hänen suomussalmelainen tuttunsa.

Koska tuo ystävä harrastaa lintuja, hän on jättänyt tiettyjä osia metsistään luonnolle ja käy siellä seurailemassa samalla, kun toisilla hehtaareilla tekee voimakkaammin metsänhoitoa.

– Paljon siis tapahtuu hienoja, vähäeleisiä asioita. Tämäkin lepotilaan jätetty osa metsää voi olla vain pisara meressä, mutta se on myös opettavainen kokonaisuus oman kodin ympärillä.

Eeva-Liisa Korkalainen ei itse ole karhuun törmännyt, vaikka onkin syntyisin Kemijärveltä. Samoille hillasoille karhutkin siellä pohjoisessa hakeutuivat ihmisten kanssa. Kuva: Anne Kotipuro

Todella moni laji on älykäs, ei vain ihmisapina

– Kun 90-luvulla puhuttiin paljon eläinten älykkyydestä tai tunteista, sitä pidettiin ihan huuhaana! Vielä silloinkin ajateltiin laajasti, että ihminen on ainoa ajatteleva laji, ja eläin vain toimii vaistojensa varassa. Niinhän mekin teemme, ihminen vain osaa jälkikäteen itselleen selittää toimineensa tietoisesti, Ohtonen kuvailee.

Monet eläintieteilijät, esimerkiksi Jussi Viitala, ovat sittemmin lähteneet tutkimaan eläinten älykkyyden osatekijöitä. Ihminen on uskomaton ja kiinnostava laji kaikessa ristiriitaisuudessaan, mutta olemme silti kaikki kädellisiä apinoita, se kannattaa muistaa.

Ohtonen lisää, että kristinuskokin on opettanut meidän olevan Jumalan peilikuvia ja eläinten vain juoksentelevan täällä meidän alapuolellamme.

– Ihminen sitä, ihminen tätä, se oli mullekin koulussa totuudeksi määritelty. Koko ajan opitaan lisää ja tulee korjaavaa tietoa. Ehkä emme sittenkään ole ainoita sielullisia olentoja täällä. Tuntuu järjenvastaiselta, kun sanotaan, ettei eläin tunne kipua tai ahdistusta. Kyllä kalakin tuntee kipua siinä missä söpö kissa tai koira, mutta kuha ei silti ole sama kuin meidän Misse tai Musti. Kyllä minäkin kalaa syön ruokapöydässäni. Tähän elukat on elukoita -ajatustapaan törmää usein vieläkin.

Kuvilla Ohtonen kertoo tarinoita, koko ajan hän hakee asioille tieteellistä pohjaa

Kun hän toimittajana alkoi penkoa asioita poikkitieteellisesti, aukesi problemaattinen suhde, joka meillä on susiin. Siksi Ohtonen ei halua vastata parilla lauseella kysymyksiin petovihasta, koska sitä on mahdotonta tiivistää lyhyesti. Niin susi kuin karhukin kantavat mukanaan metsäläisyyden aikaa, kristinuskon tuloa, muutosta agraariyhteiskunnaksi.

– En ole luontokuvaaja, olen kuvannut siksi, että voin kertoa tarinoita, se on osa omaa tapaani hahmottaa asioita. Mielelläni liikun metsissä myös ilman mitään vempaimia.

Ohtonen pyörittelee kielellään sanaparia ”inhimillinen eläin” ja ”eläimellinen ihminen” ja heijastaa seinälle ison karhun kuvan.

– Siinä se haaveilee menneistä vuosista, sureeko se? Ei ole oikeasti hajuakaan, mitä karhu tuossa ajattelee, mutta jotakin se ajattelee. Olen karhukirjaani tehdessä jutellut lukemattomien ihmisten kanssa. Haastattelin tutkijoita, myös ulkomaalaisia, ja tuli monesti esiin, että eläimillä on korkea älykkyys, varsinkin nisäkkäillä – eivät ne edes pärjäisi muuten tässä maailmassa.

Ihmisen oppiminen ei Ohtosen mukaan koskaan lopu, ja hän hakeekin jatkuvasti asioille tieteellistä pohjaa.

– Luonto muistuttaa, että voimme koko ajan rikastuttaa elämäämme, vaikka se tarkoittaa ristiriitaisia asioita. On opittava elämään sen ristiriidan kanssa, joka sisältyy tähän ylevään sanaan luontosuhde. Se on hyvä, eteenpäin vievä voima, Ohtonen päättää esityksensä.

Keskustelua ei oikein synny. Kemijärveltä kotoisin oleva Eeva-Liisa Korkalainen kuittaa, että siellä missä on hilla-aikana karhu nähty suolla, saattaa olla paljon hilloja, ovathan ne karhunkin herkkua.

– Tai sitten tämän tiedon levittäminen on tehokas keino pitää muut hillastajat poissa omilta marja-apajilta, Korkalainen heittää.

Anja Hopia on lukenut tarkkaan Kimmo Ohtosen kirjat ja halusikin fanikuvaan päivän puhujavieraan kanssa. Kuva: Anne Kotipuro

Leave a Comment