Hurstin perheen kodissa on varsin seesteinen tunnelma. Pian nelikuinen Fanni-vauva nukkuu ulkona vaunuissa, joten Jenni-äitikin ehtii hetkeksi istahtaa sohvalle.
Pasi-isä askartelee keittiössä elokuussa kolme vuotta täyttäneen Ainon kanssa. Mainoslehdistä leikataan kuvia ja liimataan paperille. Ihan hittijuttu, huikkaa Jenni Hursti.
Arkisesta yhdessäolon hetkestä osataan tässä perheessä nauttia. Onneen ei oikeastaan muuta tarvita.
Kymmenen vuotta yhdessä olleet Hurstit menivät naimisiin loppukesästä 2018. Pari vuotta aiemmin oli ostettu oma rivitalokoti Oriveden keskustasta. Oma perhe ja lapset olivat yhteinen unelma.
Unelmasta alkoi tulla totta, kun Jenni Hursti alkoi odottaa perheen kovasti toivottua esikoista. Rakenneultrasta saadut hattaranvaaleanpunaiset lupaukset vaihtuivat kuitenkin järkytykseen vain muutama päivä myöhemmin.
Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta isällä ei.
Diagnoosina aggressiivinen syöpä
– Mahani rupesi turpoamaan, joten menin työterveyteen. Siellä sanottiin, että mahassa on ilmaa ja annettiin lääkettä tähän, Pasi Hursti, 28, kertoo.
Lääkkeistä ei kuitenkaan ollut apua.
– Pasi sinnitteli pari päivää kotona, mutta ei pystynyt nukkumaan eikä pystynyt olemaan edes makuullaan. Hän vain nojasi sänkyyn, kun vatsa oli niin pinkeä. Sanoin yhtenä iltana, että ei tästä tule enää mitään, nyt me lähdemme sairaalaan, Jenni Hursti, 28, muistelee.
Acutassa tehdyssä kuvauksessa selvisi, että vatsaontelo on täynnä nestettä. Jenni Hursti jäi sairaalaan odottamaan, mutta sai sitten puhelun mieheltään: lähde sinä kotiin, minun pitää jäädä tänne.
Melkolailla heti se sanottiin ääneen: syöpä.
– Syöpää epäiltiin alusta asti, Pasi Hursti sanoo.
Ennen hoitojen aloittamista oli kuitenkin selvitettävä, missä syöpä oli. Nestettä poistettiin vähän väliä, mutta syöpä kerrytti sitä lisää ja teki olon tukalaksi.
Lopulta diagnoosiksi varmistui aggressiivinen lymfooma eli imusolmukesyöpä.
– Olihan se henkisesti vähän raskasta saada tuollainen uutinen. Kyllä siinä itku tuli, Pasi Hursti muotoilee tuntemuksensa.
Toisaalta syöpädiagnoosi oli myös helpotus: saatiin selville, mikä Pasia vaivaa ja aloitettiin hoidot syöpää vastaan.
Vauva piti toivoa yllä
Onnellinen vauvanodotus vaihtui kamppailuksi kuolemaa vastaan. Pasi Hursti sanoo, että kuolemanpelko oli vahvasti läsnä.
– Jos puhuin vauvasta, Pasin oli vaikea kuunnella sitä. Huomasin, että häntä pelotti, selviääkö tästä. Ja sitten vielä oli oma lapsi tulossa, Jenni Hursti sanoo.
Toisaalta vauvan odotus piti myös toivoa yllä.
– Ehkä sekin piti elämässä kiinni, kun halusi nähdä sen oman lapsen, hän jatkaa.
Mitään ennusteita Hurstit eivät halunneet tietää. Positiivisia uutisia kuitenkin saatiin: lääkärit kertoivat, että syövästä on mahdollista parantua täysin, joskin hoidot tulevat olemaan rankat.
Jenni Hursti sanookin, että hän ei uskaltanut ajatella sellaista vaihtoehtoa, ettei Pasi selviäisi. Hän ei antanut tunteilleen sijaa, vaan porskutti sitkeästi eteenpäin.
– Muutamia kertoja itkin yksin tilannetta, mutta muuten ajattelin, että kyllä tästä selvitään. En antanut ajastusta sille, ettei Pasi selviäisi. Jotenkin poissuljin sen vaihtoehdon.
Samaa sanoo Pasi Hursti.
– Sillä ajatuksella olin, että oman lapsen kerkiän näkemään.
Nopeasti hoitoihin
Pasi Hursti kuvailee hoitoaan nopeaksi ja intensiiviseksi. Hän kertoo vuorotelleensa pääsääntöisesti viikon sairaalassa ja viikon kotona. Sairaalassa hän sai sytostaatteja sekä suonensisäisesti että selkäytimeen.
– Hoidoista tuli huono oli. Päätä särki tosi paljon varsinkin aluksi. Vain makuuasennossa helpotti.
Jenni Hursti jäi töistä sairauslomalle. Hän kävi joka päivä sairaalassa puolisonsa tukena.
– Sairaalasta oli aina todella vaikea lähteä pois ja jättää toinen yksin sinne.
Vauva kasvoi vatsassa, mutta tulevalta äidiltä loppuraskaus meni täysin sumussa. Hän myös muutti vanhempiensa luo asumaan Pasin sairaalajaksojen ajaksi.
– En halunnut olla yksin kotona. Se oli ahdistavaa.
Hän kuitenkin näkee asiassa myös positiivisen puolen.
– Silloin kyllä toisaalta mietti, että onneksi vauva oli vielä mahassa. Olisi ehkä ollut vielä rankempaa, kun toinen ei olisi pystynyt osallistumaan arkeen. Oli niin huono olo koko ajan.
Isoja asioita kerralla
Aika pian hoitojen alettua Hurstit saivat lisää toivoa.
– Tutkimuksissa huomattiin, että hoito oli alkanut purra. Siitä sai toivoa ja uskoa, että hoito tehoaa, Jenni Hursti kiittelee.
Viikko ennen Ainon syntymää Pasi Hursti sai lääkäriltä puhelun: syöpä on saatu pois, ja kaikki on hyvin.
– Lopulta kaikki menikin nopeasti, vaikka alkuun tilanne oli raju, Jenni Hursti huokaa.
Joskin hän myöntää, ettei pää pysynyt myllerryksessä mukana.
– Oli ihanaa, että kaikki oli hyvin ja hoidot tepsivät, mutta sitten samaan hetkeen tuli jo lapsi.
Hän kertoo alkaneensa itse oireilla mielensä kanssa vauvan syntymän jälkeen.
– Kun kaikki oli hyvin, pystyin vasta antamaan aikaa omille ajatuksilleni. Pelkäsin, mitä jos itselle sattuu jotakin, nyt kun on vielä lapsikin.
– Syövän ja sairastumisen pelko on ollut vahvasti läsnä. Pasin sairastuminen oli niin pysäyttävää ja horjutti omaa perusturvallisuutta niin paljon, että on ollut vaikea taas luottaa elämään.
Tämä vaikutti myös siihen, ettei Jenni Hursti pystynyt ihan täysillä nauttimaan vauva-ajasta. Hän kävi myös juttelemassa psykologille, jonne hän pääsi neuvolan kautta.
– Nyt on jo paremmin sen osalta.
Aino-vauva oli varsin tyytyväinen, hyväntuulinen vauva.
– Vauvassa ei ollut mitään huolta, ja kaikki meni sikäli kivasti.
Miksi taas me?
Miksi taas meidän kohdalle?
Tätä kysymystä Hurstit myöntävät miettineensä vuosi sitten keväällä, kun Ainolla todettiin ykköstyypin diabetes vuoden ja seitsemän kuukauden iässä.
– Tuli vähän sellainen olo, että mitähän tässä elämässä vielä tulee tapahtumaan, kuvailee Jenni Hursti heidän tuntojaan tuolloin.
Hän myöntää, että katkeruus on välillä nostanut päätään, ja elämä on tuntunut epäreilulta.
– Mutta nyt kun on vähän aikaa kulunut, on osannut jo ajatella, että onneksi kuitenkin se on vain diabetes. Olen osannut suhteuttaa sitä, että siihen on hyvät hoidot ja sen kanssa pystyy elämään normaalia elämää.
Huoli jatkuvasta janosta
Hurstit huolestuivat aluksi Ainon lisääntyneestä juomisesta.
– Hän alkoi pyytää juomista roikkumalla jääkaapin ovella monta kertaa päivässä. Rupesin miettimään, että miten hän juo niin paljon.
Ehkä hän on oppinut uuden jutun ja osaa nyt pyytää, Jennin äiti epäili.
– Joku äidinvaisto minulle tuli, että jotain outoa tässä on, Jenni Hursti kertoo.
Juomisen lisäksi pissaa alkoi tulla niin paljon, etteivät vaipat enää pitäneet öisin. Jenni Hursti ei jäänyt aikailemaan.
– Soitin neuvolaan ja sanoin, että minua huolettaa ja haluaisin, että Ainon sokeriarvo katsotaan. Neuvolassakin sanottiin, ettei mitään hätää varmaan ole, mutta voidaan katsoa, että saat mielenrauhan.
Jenni Hursti oli juuri palannut hoitovapaalta töihin, joten isyysvapaapäiväänsä pitänyt Pasi Hursti lähti Ainon kanssa neuvolaan.
– Pasi soitti sieltä, että tämän likan sokerit ovat 27, että tuletko mukaan, kun pitää lähteä päivystykseen. No sittenhän me menimme porukalla päivystykseen ja sieltä sitten ambulanssilla Taysiin.
Uutta arkea sairaalassa
Sairaalan lastenosastolla perheelle alettiin opettaa uutta arkea.
– Oli heti selvää, että kyseessä on diabetes, Jenni Hursti sanoo.
Diabetes huomattiin sen verran hyvissä ajoin, ettei Aino joutunut tehohoitoon.
– Monesti näin pienet joutuvat päiväksi pariksi tehohoitoon, koska ketoaineet ovat ehtineet nousta niin korkeiksi, Jenni Hursti tietää.
Aika pian Aino sai insuliinipumpun, joka annostelee insuliinia. Tämä helpottaa arkea, mutta paljon diabetes silti vaatii.
– Joudummehan me 24/7 vahtaamaan arvoja ja miettimään ruokia. Yöllä pumppu välillä hälyttää matalaa verensokeria. Tällöin pitää syödä sosetta. Näin pienellä ei vaikuta sokereihin pelkkä syöminen, vaan myös esimerkiksi liikkuminen, jännittäminen, kasvuhormonit, ihan kaikki.
Alkutuntemuksiaan Jenni Hursti kuvaa sokiksi. Uutta opeteltavaa tuli yhtäkkiä niin paljon.
– Äkkiä insuliinipumpunkin oppi. Pakkohan se oli, kun ei ole vaihtoehtoja, hän sanoo.
Alkuun myös yöunet jäivät vähäisiksi, vaikka pumppu hälyttää matalista sokereista.
– Olimme todella varovaisia alkuun, mutta nyt uskallamme luottaa, että pumppu hälyttää tarvittaessa. Aino pystyy elämään ihan tavallista elämää.
Sosetta keskellä yötä
Jenni Hursti kuvaileekin, että perusarki on kivaa ja ihanaa, mutta muutokset raskaita.
– Olen muutenkin sellainen stressaajatyyppi, etten osaa olla rennosti ja huolettomasti.
Välillä haasteita tuo lapsen oma tahto. Yhtenä yönä Ainoa suostuteltiin syömään sosetta, mutta tämä ei suostunut unenpöppörössä sitä ottamaan. Sokerit laskivat laskemistaan, ja vanhemmat pelkäsivät, lähteekö lapselta taju ennen kuin he saavat hänet syömään.
– Jotenkin hänet saatiin lopulta syömään eikä ambulanssia tarvittu.
Hurstit ovat kiitollisia, että päiväkodin henkilökunta kouluttautui diabeteksen hoitoon. Aino on päiväkodissa kolmena päivänä viikossa.
– Kaikki on mennyt tosi hyvin. Jotenkin itselle on ihanaa, että on aikuisia, jotka osaavat myös hoitaa Ainoa. Tavallaan he vähän jakavat vastuuta, vaikka Aino meidän vanhempien vastuulla täysin onkin. Omaa jaksamista se on kuitenkin helpottanut, Jenni Hursti toteaa.
”Osaan arvostaa elämää”
Ennen Pasi Hurstin syöpähoitojen aloittamista varauduttiin siittiöitä pakastamalla siihen, että perheeseen halutaan mahdollisesti lisää lapsia. Lääkärit olivat kertoneet Hursteille, että hoidot ovat niin kovat, ettei niiden jälkeen välttämättä enää saa luonnollisesti lapsia.
Ainolle haaveiltiin pikkusisaruksesta, mutta Hurstien mukaan hoitojen jälkeen suositeltiin odottamaan pari vuotta ennen raskaaksi tuloa. Pariskunta oli hyväksynyt ajatuksen mahdollisista lapsettomuushoidoista, mutta niitä ei tarvittu.
– Nyt sain kokea vähän sellaisen rauhallisemman odotusajan. Pystyin paremmin nauttimaan, mutta kyllähän muistot välillä tulivat mieleen ja myös pieni pelko, että mitä jos toinen vanhemmista sairastuisi.
Kesäkuussa perheen onni täydentyi pienellä Fanni-tyttärellä. Haastattelun ajan hän on nukkunut kuin tukki, ja herääkin valloittavan hymyilevänä muun perheen hellittäväksi.
– En pidä enää mitään itsestäänselvänä. Osaan arvostaa elämää vielä enemmän kuin ennen, Jenni Hursti huokaa ja katsoo rakastavasti kolmea aarrettaan.
