Diakonissa ja diakoni ovat seurakunnallisia työntekijöitä, mutta useat ihmiset vielä samaistavat heidät – tai – jos erottavat, niin diakonissa on heidän mielestäään nainen ja diakoni mies. Mutta DIAKONIkin voi olla nainen. Jotta asia selviäisi Oriveden Sanomat kääntyi asiassa Längelmäen seurakunnassa pari kuukautta toimineen diakoni Vuokko Erärannan puoleen ja ensimmäinen kysymys oli tietysti:
Mitä diakoni tekee?
Kun olen kertonut ihmisille, että en anna pistoksia enkä mittaa verenpainetta, sponttaani reaktio on melkein säännöllisesti hämmästynyt kysymys: ”No mitä se diakoni sitten tekee?” Kysymys on oikeutettu seurakunnassa, jossa on totuttu edellämainitunlaiseen diakoniatyöhön.
Lue lisää: Kaikki 50 vuotta sitten -jutut löytyvät Silloin ennen -sivustolta.
Ensiksikin on hyvä tietää, että seurakuntasisaren ja diakonin koulutus on oleellisesti erilainen. Diakonissa on sairaanhoitaja ja diakoni sosiaalityöntekijä, vain seurakunnallinen osuus on suunnilleen samanlainen. Siksi myös tehtävät kentällä ovat suuntautuneet eri tavalla.
Mitä diakonia on Längelmäellä?
Kysymys on osaksi avoin, koska työn suunnittelu on vasta alussa. Karkeasti ottaen se on KAIKKEA MAHDOLLISTA, paitsi sairaanhoitoa.
Varhaisnuorisotyö:
Tähän kenttään laskisin pyhäkoulu-, päiväkerho-, tyttö- ja poikakerhot. Päiväkerhot jatkuvat vain pienin muutoksin. Pyhäkouluja tulee olemaan joillain uusilla kyläkunnilla entisten lisäksi, ja lasten kerhot odottavat tyttöjä ja poikia viidellä kylällä.
Nuorisotyö:
Nuorisotyöstä on syytä mainita mm. että nuorten iltoja alkaa olla neljällä kyläkunnalla, ja Talviaisiin on uuhiniemeläisillä mahdollisuus tulla kirkkokuorolaisia kuljettavalla autolla. Työn suunnittelu on vasta alussa, ja tähän odotankin nuorten omaa panosta, toivomuksia ja kritiikkiäkin. Nuorten täytyy kokea työ omakseen, siksi demokratia on mielekästä, sillä ”Yhteistyö on voimaa!”
Nuoret aikuiset:
Usein juuri tämä ryhmä jää vaille seurakunnan huomiota. Helpompi on muistaa erikoisryhmät, mutta aivan tavalliset, työssä käyvät ihmiset, kasvatus- ym. ongelmissaan kipuilevat (tai yksinäisyydessään kärsivät), helposti unohtuvat. Oletetaan, että he kyllä selviävät. Se ei kuitenkaan ole selviö. Siitä todistavat avioerotilastot, nuorison ongelmat, lasten juurettomuus, kasvatushäiriöt, alkoholiongelmat, vain joitain mainitakseni. Mikäli kiinnostusta ilmenee, olen ajatellut eräänlaista elämisen taidon keskustelupiiriä juuri tälle ikäluokalle. Disko, nuorten diakoniakerho saattaa olla apu ”lapsenpiikakysymyksessä”.
Vanhukset:
Vanhustenpiiri alkaa Länkipohjassa. Matkat Längelmäellä ovat pitkät ja hankalat. Siksi kuljetuskysymystä on syytä pohtia diakoniakylätoimikunnan puitteissa, etteivät halukkaat jäisi tulematta mukaan siksi, ettei kukaan tuonut.
Kotikäynnit ovat eräs osa diakonin kenttää. Näen tämän eräänä tärkeimmistä työmuodoista. Hitauden ja hankaluuden aiheuttaa se että kulkuneuvona on vain polkupyörä ja yleiset liikennevälineet.
Kaikenikäiset ihmiset:
(Tämän ajan hätä on ennenmuuta henkistä ja hengellistä hätää.) Kirkkolaki luonnehtii diakoniaa mm. ”Diakonian on mentävä sinne, missä hätä on suurin, ja minne muu apu ei ennätä”. Lakisääteinen sosiaalihuolto kattaa käytännöllisesti katsoen aineellisen hädän kentän, ja kansanterveyslaki edellyttää jokaisen kansalaisen fyysisen minän hoitamista, mutta diakonia voi olla eräs vastaus juuri ihmisen henkiseen ja hengelliseen hätään. Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Mitä on syyllisyys? Miksi olen ahdistunut? Lukemattomia kysymyksiä, joita vain ihminen voi tehdä.
Eräs Raamatun silunhoidollinen, sanoisinko terapeuttinen neuvo on: ”Pankaamme mekin pois KAIKKI, MIKÄ MEITÄ PAINAA JA SYNTI… (= syyllisyys)”. Elämässä on niin paljon asioita, jotka painavat ja tekevät olon raskaaksi. Siksi AVAUTUMINEN VAPAUTTAA. Kaikista asioista on oikeus keskustella. On hyvä nähdä, että ei ole olemassa tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita. On vain tärkeitä asioita. Siksi saattaa olla hyvä uskaltautua purkamaan sitä olemisen taakkaa luottamuksellisessa hoitotilanteessa. Elämän voimat voivat alkaa palata ja toivoton tilanne tulee tarkastelluksi aivan uudesta näkökulmasta.
Aina ei diakoni ole suinkaa se, joka voi asialle jotain, mutta aina saattaa löytyä toinen tie, josta apu löytyy. Keskeisin näkemys seurakunnallisesta diakoniatyöstä on eräänlainen lähimmäiskeskeisyys. Kun tätä ajattelen aivan ahdistun siitä vaatimuksesta, jonka työ itsessään asettaa. On niin paljon yksinäisiä, sairaita, monella tavalla raskautettuja lähimmäisiä, jotka odottavat, että joku huomaisi, tulisi lähelle, muistaisi, rakastaisi ja viestittäisiä terveisiä Jumalalta.
Siksi diakonia ei koskaan ole ”yhden naisen show”. Se on yhteisvastuuta, menemistä sinne, missä hätä on suurin. Tähän tarvitaan koko seurakunnan diakoniaväki, kylätoimikunnat yhdessä työntekijän kanssa.
Pyhäkoulut odottavat uusia opettajia, lasten- ja nuorten kerhonjohtajia, työtä olisi, kunhan löytyisi vastuunkantajia. Kukaan ei ole niin vähän, ettei hänestä johonkin olisi.
Ilonaiheena aivan erikoisesti olen kokenut sen, että nuoret ovat avoimia ja vastaanottavia. Lahden tinneristijengin jälkeen tuntuu aivan fantastiselta olla työyhteydessä terveen, hyvän nuorison kanssa. Lisäksi ilo on ollut tutustua diakoniakylätoimikuntien jäseniin ja kohdata se lämpö, jolla on otettu vastaan. Myöskin yhteydet kunnan eri sektoreihin ja ”YYA-sopimukset” ovat arvokkaita.
Lopuksi diakoni Vuokko Eräranta sanoi: en saa sitoa käsiäni liikaa organisaatioihin – nehän ovat jo olemassa – vaan käyttäisin aikani henkilökohtaiseen – yksilötyöhön – henkiseen ja hengelliseen huoltoon.
Juttu on julkaistu Oriveden Sanomissa 7.9.1972. Se julkaistaan uudestaan juuri sellaisena kuin se on 50 vuotta sitten lehdessä ollut.
