Länkipohjalaisen kerrostaloasunnon monessa nurkassa on pahkatöitä, joita kohta 88-vuotias Aaro Mäkinen on tehnyt koko ikänsä.
– Kun 50 vuotta harjoittelee, alkaa tulla parempia! hän tokaisee. Vielä hiljattain olisivat Virkkusen veljekset Kolhin tilalta tuoneet kolme pahkaa hänelle työstettäviksi, mutta se ei kerrostalon olohuoneessa onnistu. Varmaan kymmeniäa pahkatöitä minulta on maailmalla, hän muistelee.
Tilalle löytyi onneksi uusi harrastus. Se alkoi puolivahingossa, kun joutilasta aikaa oli ja koronan takia piti pysyä kotosalla. Marjatta-vaimolla sattui olemaan kaapissa kaksikin aikuisten värityskirjaa, ja hän heitti miehelleen: kumman otat?
– Kukista ja eläimistä aloitin värittämisen, ja kun tämä tuli muiden tietoon, nuorin poikakin lähetti Helsingistä yhden todella hienon värityskirjan, hän näyttää.
Pieniä yksityiskohtia vilisevissä kuvissa eivät värit mene ääriviivojen yli milliäkään, mutta Mäkinen olikin aiemmin töissä Jykillä maalarina ja hitsarina. Henkilöautoja ja takseja hän maalasi Elorannan autoliikkeessä Jämsässä vapaa-aikana, ja 60-luvun lopulla Jykillä maalattiin perävaunujen ohella myös orkesterien autoja.
Vieläkin joku tarjoaa Mäkisen taustan tietäen autonmaalaushommia, mutta ne ajat ovat lopullisesti ohi, maalit aivan toisenlaisia ja välineetkin muuttuneet.
Värittäminen ei onnistu millä tahansa puuväreillä
Hiukan yllättävää on kuulla, että nämä työt on maalattu sängyssä kyljellään makoillen, kättä paikallaan paperiin tukien. Pöydän ääressä Mäkinen värittää aniharvoin. Välillä täytyy hiekkapaperilla teroittaa kynän kärki pienimpiä yksityiskohtia varten.
Värityskyniä Mäkisellä kuuluu olevan varmaan parisataa, osa jo aikamoisiksi nysiksi kuluneita. Hän on erittäin tarkka siitä, millaisia kyniä suostuu käyttämään, sillä kaikki eivät sekoitu yhtä kauniisti. Kynän on oltava pehmeä, jotta sillä saa kertavedolla aikaan riittävän vahvan värin.
– Hyvät värikynät ovat aika arvokkaita, paketti saattaa maksaa jopa 70 euroa eikä kyniä voi etukäteen edes kokeilla! Myös akvarellikyniä minulle on tarjottu, mutta niillä ei tule yhtikäs mitään! Uusia kyniä tekisi mieli, mutta hutiostoksiin ei oikein ole varaa, hän harmittelee. Jostakin hän vielä toivoo löytävänsä sellaisia värikynälaatikoita, joita pääsisi kokeilemaan.
Yhteen kuvaan menee helposti kolmekin päivää
Yhdessä sivun kuvassa menee aikaa helposti pari–kolme päivää, ja kahdella värillä sävyttäminen on aikaa vievä tekotapa, mutta lopputulos korvaa vaivan.
Lintujen värityksiä hän saattaa etukäteen tutkia vaikka lintukirjasta, mutta esimerkiksi värityskirjojen perhoset ovat mielikuvitusolioita, joiden väreissä voi käyttää omaa luovuuttaan.
Tyypillistä ja erityistä Aaro Mäkisen väritystöille on pinnan sävyttäminen eri väreillä, joka ei olekaan aivan helppoa. Hän sanoo silti, ettei paljon suunnittele värejä etukäteen, vaan antaa mennä vaan. Pari isoa kirjaa on jo täyttynyt, ja Mäkinen piti väritystöistään yhden näyttelynkin Symppiksen tiloissa.
Uusimmassa kirjassa on piirroksia eri tähtimerkeistä, mutta sen materiaali on jotenkin pahvimaisen kovaa, joten värit eivät tartu siihen niin hyvin eivätkä toistu yhtä kauniina.
Välitöinään entinen automaalari on tehnyt myös öljyväritöitä, joista yksi tummasävyinen kuvaa merenpohjaa, toinen on abstraktimpi, superlonilla töpötelty kukkakuva. Värityskirjat ovat kuitenkin nyt vieneet miehen mennessään, eikä ihme.
Marjatta Mäkinen istuu keinutuolissa hymyillen tyytyväisenä.
– Onneksi sain tuon miehen innostumaan, hän tokaisee.
Levoton sielu Vampulasta on muuttanut ahkerasti
Aaro Mäkinen on syntyisin Lounais-Suomen Vampulasta, ja hänen lapsuudenkotinsa oli Punkalaitumella. Hän on asunut niin monella paikkakunnalla, ettei kuulija tahdo perässä pysyä hänen kertoessaan vaiheistaan.
– Aaro on sellainen levoton ihminen, ei malta kovin kauan yhdessä paikassa pysyä, vaimo Marjatta Mäkinen tietää.
Hän itse on kotoisin Ouninpohjasta, ja he ovat nyt lähes kolme vuotta asuneet Länkipohjassa. Heidän tutustuessaan Aaro Mäkinen toimi karjanostajana, ja nuoripari asui Jämsässäkin jonkin aikaa.
– Tulin 18-vuotiaana Halliin Kolhin tilalle: lypsin siellä lehmiä, hoidin hevosia ja tein monenmoisia metsätöitä. Täältä mentiin Juupajoelle, ja Jykilläkin olin aikanaan useamman vuoden, Mäkinen kertaa.
Vaikeudet hitsanneet lujemmin yhteen
Vähän yli parikymppisinä, 60-luvun puolivälissä, Mäkiset hoitivat pari kesää OTK:n myymälää Oriveden Päilahdessa. Se loppui kuitenkin lyhyeen, sillä molempiin iski tuberkuloosi. Aviomies joutui viettämään seitsemän kuukautta ja vaimo neljä kuukautta Pikonlinnassa, ja lapset vietiin Aaron äidille hoidettaviksi. Joka kolmas viikko he pääsivät kotilomille lapsia katsomaan.
– Tuntuu, että tällaiset vaikeudet ovat vain hitsanneet meitä enemmän yhteen. Jos joskus eri mieltä ollaankin, niin vartissa lauhdutaan, Mäkiset kuvailevat.
Terveysongelmia on riittänyt sen jälkeenkin, ja Aaro Mäkinen valittelee huonoja jalkojaan. Hän oli perustamassa 1956 Kuoreveden Palloa ja sen jälkeen monta muutakin jalkapalloseuraa. Jalat saattavat äkistikin mennä alta pois, joten kaiteesta on pidettävä kiinni portaissa.
Napparin pannuhuoneesssa pystyi työstämään pahkojakin
Mieluisa ajanjakso heillä oli Tampereella, kun Aaro Mäkinen toimi 12 vuotta turkisliike Napparin talonmiehenä ja teki samalla tilanhoitajan töitä omistajaperheen huviloilla. Aikaa jäi myös pahkatöille talon pannuhuoneesssa.
– Sieltä siirryin 64-vuotiaana eläkkeelle ja työsuhdeasunnosta muutettiin äidin entiseen mummun mökkiin Punkalaitumelle ja ostettiin siitä naapurimökkikin. Purettiin ne hirsikertaan asti ja kunnostettiin. Asuimme siellä parikymmnetä vuotta. Polttopuut tehtiin itse, ja marja- ja sienipaikat tulivat hyvin tutuiksi.
Muutto kerrostaloon Länkipohjaan vaikutti vahvasti päivien kulkuun, sillä Punkalaitumen Kanteenmaassa oli riittänyt joka päivälle tekemistä, eikä vaimon kotinurkillekaan viitsinyt päivittäin mennä.
