Tänäkin jouluna muistoissa ylitse ajan
takaisin kuljen, ylitän kaakkoisen rajan.
Hetkistä noista erottaa minut vain huntu.
Syömmessä taasen on lapsuuden joulun tuntu.
Jokainen ahkeroi, minkä vain suinkin ehtii.
Kauniisti valkolunta taivaalta hiutalehtii.
Yksi on lahja, jota en odottaa malta:
Isä on jouluksi luvannut palata rintamalta.
Tupa on puhdas, kuusi taas joulua henkää.
Mieluinen pyyntö: Isäänne vastaan jo menkää!
Sillalle aseman miehiä junasta astuu.
Monet jo halaavat, ilosta silmät nyt kastuu.
Asemasilta on tyhjä – vain poikaa kaksi.
Tunnemme itsemme orvoiksi, turvattomaksi.
Isä ei tullut: Näimme vain joulusta unta.
Taivas on pimeä, sataa vain enemmän lunta.
Raskas on lumessa kahlata kotihin saakka.
Sisintä ahdistaa pelkona kamala taakka.
Kurkussa palaa on mahdoton poikien niellä.
Kotiin me palaamme joulun kärsimystiellä.
Aattona tuona, uhreina kuoleman odan
itkimme jouluyön leskenä, orpoina sodan.
Aavistus ahdistaa, totena tuntoa painaa:
Isä ei palaja, naapurin lailla hän vainaa.
Joulu on tullut. Pöydässä hiljainen piiri.
Mistä nyt löytyisi elämän eliksiiri?
Narahtaa porstua. Pysähtyy sydämet tässä:
Joko nyt tuodaan viestiä aamulla hämärässä!
Koputus toistuu. Kukaan ei käske, ei kiellä.
Tiedämme: pappi tai poliisi varmaan on siellä.
Kutsua sisään – siihen ei voimia riitä.
Oveen vain katsomme. Tulkoon kulkija siitä.
Aukeaa uksi – – – Isä on tullut!
Hetkenä tuona ryntäämme vastaan kuin hullut.
Usko tai älä: Lauloimme Enkeli taivaan.
Saimmehan parhaan lahjan pelkoon ja vaivaan.
Jälleen kun taasen joululaulut nyt helää,
lapsuuden joulut tuoreena muistoissa elää.
Saatossa vuotten joulut mielestä haihtui.
Haihdu ei joulu, pelko kun iloksi vaihtui.
Ilmari Mustonen
