Juupajoen päihdevalistusmallin kuntalaistilaisuudessa kuultiin myös 42-vuotiasta Mika Törröä, joka esitteli itsensä toipuvana addiktina, urheilijana ja opiskelijana.
Törrö joutui kymmenenvuotiaana psykiatriselle osastolle ja sieltä lasten- ja koulukoteihin.
Ensimmäiset kännit hän veti 12–13-vuotiaana. Tämän jälkeen tulivat ensimmäiset pilvikokeilut.
– En silloin kokenut, että päihteet olisivat ne mun juttu. Päinvastoin mulle tuli ihan hirveä olo kummastakin. Pelkäsin koko ajan, että pääni sekoaa ja jään kiinni koulukodissa. Kylmä hiki valui ja oli todella huono olo.
Törrö uskoo, että koulukodissa ympäristön paine johti päihteiden käyttöön.
– Lähdin mukaan vääriin porukoihin ja tein vääriä valintoja.
Hän kertoo juomisen lähteneen käsistä saman tien, kun hän pääsi koulukodista pois.
– Olin ujo ja arka. Pelkäsin elämää enkä tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Siitä se juominen lähti käsistä, ja myöhemmin tulivat päihteet.
Äidin kanssa läheinen suhde
Mika Törrö ei tiedä, kuka hänen isänsä on – ja vasta tänä vuonna hän on saanut tietää, mitä isä teki hänen äidilleen, kun tämä oli raskaana.
– Hän hakkasi mun äitiä silloin ennen kuin mä olin syntynyt. Äiti joutui muuttamaan karkuun turvakotiin, Törrö herkistyy.
Totuuden selviäminen on ollut Törrölle kova paikka.
– Mutta se, että sain puhuttua asiasta äidin kanssa, ehkä se helpotti häntäkin.
Äitinsä kanssa Mika Törröllä on aina ollut läheinen suhde. Äiti on hänelle kaikkein rakkain ihminen.
– Äiti on aina ollut rakastava ja antanut läheisyyttä, kannustanut ja tukenut, ollut vierellä, mutta eihän sitä nuorena välttämättä kuuntele ja vastustaa, kun toinen yrittää sanoa ja pitää rajoja. Äiti ei ole koskaan hylännyt minua.
Nuorena Törrö kuitenkin on syyllistänyt äitiään jouduttuaan laitoksesta toiseen, koska hylätyksi kokemisen tunne oli niin voimakas. Tätä on joutunut käsittelemään pitkälle aikuisuuteen.
– Mutta ei äiti voinut olla mun kanssa. Meikäläisen meno oli niin huonoa. Karkailin kotoa ja varastelin, en käynyt koulua. Sitten minut jouduttiin aina ottamaan huostaan ja pistämään laitokseen.
Raivokohtauksia ja hakkaamista
Törrön kokemukset laitoksista ovat rankkoja. Rangaistukset olivat ankaria, ja viha auktoriteetteja vastaan kasvoi.
– Ohjaajien kanssa oli aikamoisia paineja, kun sain raivokohtauksia, särjin tavaroita ja uhkailin henkilökuntaa. Kerran minut käärittiin mattoon, kun en rauhoittunut. Koska en halunnut luovuttaa, rupesin räkimään ohjaajaa naamaan. Ja sitten se ohjaaja räki mua naamaan niin kauan kuin rauhotuin.
Koulukodissa uudelta asukkaalta otettiin heti luulot pois.
– Ensimmäinen vuosi oli semmoista, että tuli turpaan. Aina kun mentiin saunaan, tuli osumaa. Hakattiin olkapäät, kyljet ja jalat. Ikinä ei lyöty naamaan, ettei jäänyt mitään jälkiä. Ei sitä uskaltanut kertoa ohjaajille, että sä saat tuolla pataasi. Sen tietää, että sitten kävisi huonommin.
Törrö näkee, että henkinen väkivalta oli vielä fyysistäkin pahempaa. Koko ajan joutui pelkäämään omia sanomisiaan ja tekemisiään.
Hyviäkin pilkahduksia laitosmaailmasta on: Törrön rakastamaan urheiluun kannustettiin.
Laitosmaailma kuitenkin oli hierarkinen.
– Kun tuli uusia, osat vaihtuivat. Ryhmäpaineesta johtuen mun piti antaa niille uudemmille osumaa. Oli hirveää toimia vastoin omia periaatteita. En ole ikinä halunnut tehdä kenellekään pahaa, mutta ei siinä ollut vaihtoehtoja.
Vankilasta tuli pelastaja
Päihteidenkäyttö jatkui aina 35 ikävuoteen asti.
– Päihteet hallitsivat mun mieltä ja mun tekoja koko ajan. Istuin 9–10 kertaa vankilassa yhteensä 11 vuotta.
Törrö näkee, että vankila on pelastanut hänet.
– Kun olen ollut pitkään vankilassa, en ole pystynyt käyttämään niin paljon kuin mitä siviilissä. Käytin silti vankilassakin ensimmäiset kymmenen vuotta päivittäin.
Hän halusi turruttaa pahaa oloaan ja pakoilla vastuuta ja huumevelkoja.
– Koko ajan pelkäsin, milloin minut tullaan hakemaan takakonttiin, ampumaan polvet tai tekemään jotain pahaa.
Viimeisimmän tuomion aikaan sellin oven kiinni laittaminen tuntui suorastaan helpottavalta.
– Se jokapäiväinen Subutexin, bentson ja viinan etsiminen, että pystyt jotenkin toimimaan, oli raskasta. En uskaltanut tappaa itseäni, mutta toivoin, etten enää heräisi. En olisi jaksanut enää sitä helvetin tuskaa ja epätoivoa. Tajusin lopulta, etteivät päihteet ole ratkaisu mihinkään.
Päihteet jäivät vankilassa, mutta tilalle tulivat vierotusoireet ja syvä masennus, kun Törrö kävi asioita läpi. Lopulta hän pääsi koevapauteen. Helppi-yhteisö on ollut iso apu toipumismatkalla, sen jälkeen kun hän päätti ottaa apua vastaan.
Päihteettömän elämän hienoimpia hetkiä Törrölle on ollut, että äiti on päässyt katsomaan hänen voimamieskisojaan. Törrö on muun muassa nelinkertainen Suomen vahvin mies -kilpailun voittaja.
– Se tunne, kun äidin silmät loistavat siellä. Kiitollisuus ja se, että pystyy antamaan takaisin sen, mitä äiti on joutunut kärsimään ja kokemaan minun takiani. Se läheisen tuska on paljon suurempi kuin sen käyttäjän, Törrö herkistyy.
