Koprien sukutarinan keskiössä on kolme polvea Kopria. Kaikki alkoi menetetystä Karjalasta, Valkjärven Puustinlahdessa 11-lapsiseen talollisen perheeseen 1906 syntyneestä Teodor Koprasta, jota kutsuttiin Teutoriksi.
Pikkupoikana hän seurasi isänsä Matin työtä sepänpajassa ja sai kivensirun toiseen silmäänsä, joka sokeutui. Tästä sai nimensä Kopran sahasuvun historiakirjan ensimmäinen luku ”Silmäpuoli sirkkelimies”, joka kuvailee Teutorin ja hänen läheistensä taivalta Vuoksen rannalta evakkoon Juupajoen Pahasuolle.
Tuoreen historiateoksen (Kun niin perkeleesti sahaa, Siltala 2021) seuraava luku kertoo Koprien etenemisestä suursahureiksi. Sukupolvenvaihdos oli kuitenkin armoton, sillä Teutori Kopra menehtyi jo 58-vuotiaana veritulppaan tai sydänkohtaukseen, ja ylirasittunut Esteri-äiti meni pian perässä.
Jäljelle jäi neljä orpoa, pojat jo parikymppisiä, kuopus vasta kahdeksanvuotias. Kotiapulainen muutti taloon, ja näin vanhimmat veljekset pystyivät keskittymään sahaukseen. Pitäjällä uskottiin jo, että Kopran sahan taru olisi lopussa, mutta toisin kävi.
Pojat Keijo ja Tenho olivat pienestä pitäen mukana isän puunostoreissuilla ja heidän kaikki vapaa-aikansa kului sahalla. Työnjakoa ei saneltu kotoa, mutta Tenho omaksui pienestä pitäen roolin teknillisenä johtajana, Keijo taas hoiti rahoituspuolta.
Tahtojen taistelua jo kahdessa polvessa peräkkäin
Paitsi yrityshistorian kehikkoa, kirja kuvaa myös tahtojen taistelua. Teutorin jälkeen on jo kahdessa polvessa syntynyt tilanne, joka on johtanut toisen osapuolen lähtöön perheyrityksestä.
Välirikko tai ainakin jonkinsorttinen kahtiajako. Näistäkin vaiheista kerrotaan värikkäästi ja tarkkaan dokumentoiden. Yksi kirjan pääluvuista onkin otsikoitu ”Veljessota”, ja siinä kerrotaan tapahtumista vuodesta 2005 lähtien.
Eikä kirjassa jätetä kertomatta sahureiden seikkailuista liikematkoilla tai Keijo Kopran huhutuista ”nollalähdöistä” eli äkkinäisistä pahaa-aavistamattoman tutun ottamisesta kopterikyytiin ja viemisestä vaikkapa viikoksi Müncheniin. Kopra myös ilmaisi kantansa paikallispolitiikkaan ja asioiden hoitoon siirtämällä välillä yhtiön kirjat toiselle paikkakunnalle.
Keijo Kopran raskas kaasujalka ja ennätyssakotkin sinne on kirjattu, samoin kuvausta Koprien luonteenpiirteistä tai särmikkäästä tyylistä haastatteluissa. Haastattelusitaatteja on runsaasti ja ne elävöittävät vahvasti kirjaa.
Jo alkusanoissa paljastetaan kirjan punainen lanka: ”Tappiota tulee joka kuutiolta, mutta kun niin perkeleesti sahaa, jotain jää viivan alle.”
Tarina etenee suhdanteiden aallokossa ja monenlaisten koettelemusten kohdatessa sahamiehiä, mutta hyvinä vuosina tehdään ostoksia, jotka osaltaan monipuolistavat tuotantoa tai punnitaan muuten strategisesti viisaiksi esimerkiksi puunhankinnan näkökulmasta, sillä kaikkina näinä vuosikymmeninä taistelu raaka-aineesta, tukkipuusta, käy kovana sahurien kesken.
”Suomen suurin putki” katosi tunnissa tuhkaksi
Koprat investoivat 1970-luvulla vahvasti uuteen teknologiaan ja logistiikka suunniteltiin Keijon johdolla niin, ettei turhia siirtoja tarvinnut tehdä. Syntyi ”Suomen suurin putki”, jossa tukit menivät toisesta päästä sisään ja otettiin valmiina pakettina tasaamosta pihalle. 1970-luvun lopulta alkoi myös kasvu yritysostoilla.
Korkeakoskella toiminut suursaha kuitenkin paloi tunnissa maan tasalle helmikuussa 1981, ja suru kosketti koko kylää. Olihan saha joka viidennen juupajokelaisen leivän lähde. Palo alkoi korjaustöistä, rälläkän kipinöistä. Vaikka vahinko oli valtava, suuri osa muista rakennuksista oli silti säästynyt.
Seuraava luku alkaa puhuttelevalla kuvalla painuneista päistä tulipalon jälkiä katselemassa. Kirjan kuvitus on pitkälti yrityshistorioista tuttuja pönötyskuvia juhlahetkistä, mutta nämä toisenlaiset kuvat antavat siihen elämänmakua. Välillä on myös kuvia sahureiden vapaa-ajalta ja lapsista – jopa perheen labradorinnoutaja Ransu on saanut oman osuutensa muisteluista.
Lopettaminen tai muutto muualle ei käynyt mielessäkään, ja vaikka vakuutuskorvauksista riitely vei aikaa ja suhdanteetkin ehtivät kääntyä nurin niskoin, pohjalla käyneet sahurit nousivat tuhkasta ja vastoin rahoittajien linjausta tekivät uudesta sahasta kolmeraamisen. Omavaltaisuus havaittiin vasta uuden sahan vihkiäisissä.
Hakesota jätti jälkensä, Koprat myivät sahan
Puunhankinnassa oli vuosikymmenten mittaan koettu omat reviiritaistelunsa, mutta 80-luvun puolivälissä paukahti päälle myös hakesota. Itsenäisesti asiansa hoitavaa Kopran sahaa ei katsottu hyvällä, ja sitä haluttiin kurittaa. Niinpä ei sahalta tuleva hake kelvannut oikein mihinkään. Saha oli tukehtumassa sivutuotteeseensa, ja hakevuoret sahan pihalla kasvoivat.
Puolen vuoden sotimisen jälkeen Metsäliitto taipui ja Kopra sai uuden sopimuksen hakkeen vastaanotosta Kaskisiin. Tosin kuljetusmatka venyi 35 kilometristä 250:een ja kustannukset kasvoivat sen mukaisesti. Kopran saha perui lomautukset ja käynnisti koneet.
Tämä sota katkeroitti, mutta aiheutti myös taisteluväsymystä. Olivathan veljekset aloittaneet ruumiillisen työn jo pojanviikareina ja yritysjohtamisen parikymppisinä. Lomia ei pahemmin joudettu pitämään: viikko kesällä sukulaisten luona ja talvella vähän hiihtoa. Kotona ei puhuttu muusta kuin työasioista.
Talouden tiukkuus bisneksessä oli normaalitila, ”oli vaikeita aikoja ja pirun vaikeita”. Keijo Kopra sieti ainakin ulkoapäin katsottuna hyvin paineita rahoittajilta, myyjiltä ja ostajilta.
Tenho Koprakin painoi kahta vuoroa: illalla laittoi uudet terät, aamulla kiristi – ja kalassa kävi öisin, kun ei muuten ehtinyt. Lopulta alkoi rintaa puristaa ja lääkäri kielsi vilkaisemastakaan sahaa.
Kun Yhtyneet Paperitehtaat yllättäen 80-luvun lopussa otti yhteyttä ilmaisten ostohalunsa, ensimmäinen reaktio oli, ettei mitään myydä.
Mutta ajatus kääntyi piankin siihen, että kun on näin pitkään selvitty ja kaikkea nähty, eiköhän lopeteta ja oteta rahat taskuun, tässä kun oli perinteisistä sahakaupoista poiketen riihikuivaakin tarjolla. Myös tiedossa ollut yrityskauppaverotuksen kiristyminen vaikutti taustalla.
Hinnasta neuvoteltiin uudenvuodenaattoon 1988 asti, sillä Keijo Kopra on kylmähermoinen kauppamies ja pitkitti kaupantekoa viime hetkille. Sopimukseen tuli myös Koprille olennainen ehto, että Juupajoen kunta saa verotulot viimeiseltä itsenäisyyden vuodelta.
Ennätyksellinen myyntihinta talletettiin pankkiin erikoisjärjestelyin uudenvuodenaaton iltana, ja yksi pääluku päättyi sahaperheen historiassa.
Versowood alkaa versoa, 90-luvun alun lamassa tuuriakin
Kaikki Keijon tuntevat tiesivät kuitenkin, ettei hän pysty olemaan paikallaan, vaan jotain hän ostaa. Kauppaehtoihin oli kirjattu, etteivät Koprat perusta tai osta uutta sahaa Yhtyneiden hankinta-alueelta, ja he olivat lupautuneet myös opastamaan alussa uusia omistajia.
Tenho Kopra malttoi pitää luppoaikaa vuoden, ja ehti paremmin kalaankin, Keijo kesti lepäilyä vain muutaman viikon. Toimettomuus ei hänelle sopinut, ja pinna alkoi kiristyä. Eläkkeelle jäänti alle viisikymppisenä ei käynyt mielessäkään.
Jo helmikuussa 1989 Keijo tallusteli Teollistamisrahastoon kyselemään tarjontaa – laitosta, joka tautiin auttaisi. Yksi kohde säväytti: Vierumäen Teollisuus Oy, joka oli Suomen suurin puunkyllästäjä ja liimapuupalkkien rakentaja.
Kopria kutkutti siirtymä pelkästä sahauksesta jatkojalostajaksi, ja eläköityvä omistaja Eino Kolli, karjalaisevakko hänkin, toivoi jatkajaksi mieluummin perheyritystä kuin metsäjättiä.
Kollin firma oli varakas, mutta miehitystä oli liikaa. Kun Koprat astuivat portista sisään, alkoi tapahtua. Väkeä vähennettiin ja toimintaa tehostettiin. Muutamassa vuodessa henkilöstö väheni 400:sta sadalla.
Sitten iski päälle 90-luvun alun lama. Konkurssiaaltoihin hukkui tuhansia yrityksiä.
Vierumäki oli jatkojalostuksensa ansiota vähän paremmassa jamassa, silti sielläkin koettiin firman ensimmäiset lomautukset ja saha pysähtyi kuudeksi viikoksi.
Valuuttalainat vetivät lukemattomia yrittäjiä syvyyksiin. Koprat olivat kuitenkin ostaneet Vierumäen velalla, sitomatta Korkeakoskesta saamaansa pääomaa. He käyttivät nopean maksamisen mahdollisuutta ja muuttivat valuuttalainansa markkapohjaisiksi pari päivää ennen devalvointia.
Sahanomistajiksi parikymppisinä
Rakentaminen oli jatkunut Vierumäellä läpi laman. Uusi saha jyskytti valmiina marraskuussa 1992.
”Tai pikemminkin kolisi, lonksui, kirskui, sihisi, rouskui, rutisi, ulvoi ja moukui”, kuten kirjassa kuvaillaan niin, että lukija voi lähes astua tuohon äänimaailmaan.
Kasvua tuli niin uusilla tuotteilla kuin viennistä. Kaikkien aikojen tulosvuonna 1994 veljesten tiet kuitenkin erosivat. Tenho ostettiin ulos, ja yhteinen sahaaminen loppui 30 vuoden jälkeen. Ei kuitenkaan aivan ilman haavoja.
Tenho Kopra pääsi eläkkeelle, ja Keijo alkoi järjestää omistuksia poikiensa kanssa. Villestä ja Pekasta tuli merkittäviä sahanomistajia jo parikymppisinä. Hekin olivat kasvaneet alaan kiinni jo pikkupojista.
Ylä- ja alamäet vuorottelivat, yritys täytti 50 vuotta 1996 ja pojat ottivat isompaa roolia firmassa. Heidät otettiin mukaan ja heitä ajettiin sisään asioihin.
Meno oli ekspansiivista ja uutta ostettiin, kun jotain kiinnostavaa tuli myyntiin, muun muassa Otavan saha Mikkelin läheltä ja Paloheimo-yhtiö Riihimäeltä.
Kun valtakuntaan kuului jo melkein 10 eri alojen yritystä, jokainen omia osakeyhtiöitään, sekamelska oli pakko panna yhden nimen alle. Villen kauppiskaverit otettiin mukaan brändityöhön. He ehdottivat nimeksi Versoa, mutta Ville halusi mukaan puun. Uusi nimi Versowood julkistettiin pikkujouluissa 2004.
Sukupolvenvaihdos muutti konsernirakenteita ja alkoi hiertää suhteita
Viimeisen pääluvun alussa siteerataan itseään marsalkka Mannerheimia: ”Eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka”.
Versowoodissa alettiin miettiä sukupolvenvaihdosta, ja yhdessä päätettiin, että Pekasta tehdään toimitusjohtaja, olihan Ville vasta tullut opiskelemasta. Samalla yritettiin jakaa ja selkeyttää vastuita. Ne jaettiin alueittain: Pekalle Vierumäen ja Otavan sahat sekä liimapuu, Villelle Riihimäen saha, pakkaus, infra ja energia.
Keijo Kopra väistyi toimitusjohtajan paikalta, mutta ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi päältä hallituksen puheenjohtajana. Kun konsernia koetteli useampi tulipalo lyhyellä aikaa, tuhkasta nousi pian uutta. Rakentamisen hoiti edelleen Keijo, joka ei malttanut eläköityneenäkään pysyä poissa näistä riennoista.
Ristiriitoja alkoi kuitenkin tulla, ja ne pahenivat välirikoksi asti. Välit tulehtuivat asiakysymyksistä, arvovallasta ja loukatusta ylpeydestä. Yksi haastateltu kuvaili, että pojat ovat fiksuja ja nopeaälyisiä, mutta isänsä tavoin nopeita kiihtymään nollasta sataan.
Tilanne kärjistyi niin, että Pekka päätettiin siirtää sivuun toimitusjohtajan pallilta, ja siitä suivaantuneena hän irtisanoi pääomalainansa firmassa. Vasta 39-vuotias lähtijä tarvitsi pääomaa uuteen alkuun. Saha-alalla hänkin jatkoi, mutta toisella puolen maata.
Keijo jatkoi osakejärjestelyjä. Ville halusi jatkaakseen osake-enemmistön Versowoodissa, se oli hänen ehtonsa. Seuraavaksi hän rakensi laajaan konserniin haluamansa johtamisjärjestelmän, ja hallitukseen tuli ensin kaksi suvun ulkopuolista jäsentä, myöhemmin neljä. Hallitustyöskentely rauhoittui.
Aivan viimeisessä kappaleessa ”Puruja taskussa” kuuluu kaikkien perheenjäsenten ääni, ja toiset pohdiskelevat ymmärtäenkin Keijo Kopran arvopohjaa ja toimintatapoja. Ajan toivotaan korjaavan haavoja, ja teollisuusneuvoksen bisnesvainu saa kehuja haastatelluilta.
