Siperian suurta maanosaa ja elämää ikiroudan maassa kuvaava kirjailija Jussi Konttinen vie lukijansa suurelle seikkailulle Siperiaan. Yli 400-sivuisen romaanin lukija uppoutuu mukaan mielenkiintoisille matkoille.
Toimittajana Konttinen joutuu lisäksi epäilyn alaiseksi, koska hän on kiinnostunut Venäjän kulttuurista ja politiikasta sekä historiasta.
– Olen iloinen, että vaimoni pysyi yhä vaimonani ja selvisimme perheenä haasteellisesta vuodesta Siperiassa. Tundraa, taigaa, vuoristoa eikä ihmisestä näy merkkiäkään. Siperiaa hallitsevat loputtomat erämaat ja tiettömyys, aloittaa Konttinen kirjaesittelynsä Juupajoen kirjastolla.
Jussi Konttinen asui puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa Siperian kylmimmällä maaseudulla, Sahan tasavallassa eli Jakutiassa. Talvella perhe kesti 50 asteen pakkasessa sulattamalla vettä jäälohkareista ja pukeutumalla lämpimästi erilaisiin turkiksiin.
– Halusimme asua maaseudulla, mutta kuitenkin lähellä kaupunkia, joten valitsimme asuinpaikaksemme Töhtyrin kylän, joka on noin tunnin ajomatkan päässä Jakutskin kaupungista. Kylä sijaitsee Lenajoen laaksossa.
Jakutiassa Töhtyrin ympärillä laiduntaa toistasataa tuhatta jakutianhevosta vapaina laumoissa ympäri vuoden. Hevosten hoitaminen muistuttaa poronhoitoa. Talvella hevoset etsivät ruokansa lumen alta ja kasvattavat talvikarvan, jonka avulla ne selviävät talven kylmyydestä.
Ei vettä eikä muitakaan mukavuuksia
Perhe löysi kodikseen hirsirunkoisen, pellillä vuoratun talon, jossa vuokra oli vain 70 euroa kuukaudessa. Talossaan heillä ei ollut sisävessaa eikä muitakaan mukavuuksia. Taloon ei tullut kylmää eikä lämmintä vettä, sillä ikiroudan takia kaivoja ei ole pystytty kaivamaan eikä putkistoja laittamaan maahan.
– Peseytyminen tapahtui ulkosaunassa, jonka lämmittäminen oli kovilla pakkasilla melkoinen projekti, Konttinen toteaa.
Ikirouta ulottuu useamman sadan metrin syvyyteen. Entisaikoina eräs kauppias halusi kokeilla kaivon kaivamista Jakutsissa, mutta 116 metrin syvyyteen ikiroutaan louhitusta reiästä ei ole edelleenkään saatu pisaraakaan vettä.
Vuohipukki Vasili eleli aluksi Konttisten pihapiirissä, ja se oli kova puskemaan. Kotinaan vuohella oli perinteinen karjasuoja, jossa olivat vinot seinät lannalla vuoraten. Aikoinaan myös jakuuttien talot oli rakennettu samalla tavalla.
Lähes kaikki kylän asukkaat ovat jakuutteja, joista useimmat ovat lyhytsanaisia. Luottamus heihin pitää ansaita, mutta jakuuteilta löytyy myös huumoria. He ovat kuitenkin suorapuheisia.
– Jakuutit eivät ole aivan alkuperäisintä kansaa alueella, vaan pieniä poronhoitokansoja löytyy lisäksi. Jakuutit ovat tulleet noin 1200-luvulla ja venäläiset 1600-luvulla nykyisen Jakutian alueelle, Konttinen kertoo.
Sölökynkölökyn ja muita tutunkuuloisia sanoja
Geeniperimä yhdistää suomalaisia siperialaisiin kansoihin. Jakutian kieli on sukua turkille.
– Tuttuja piirteitä suomen kielelle löytyy esimerkiksi samoista äänteistä y, ö ja ng-äänne. Kielioppi on samankaltainen, sanoihin lisätään paljon päätteitä. Jotkut sanat kuulostavat suomalaisille tutuilta. Esimerkiksi minä on min, sydän on syrän. Sanomalla sölökynkölökyn, voi myös skoolata, Konttinen luettelee.
Jakuuttien kulttuurielämä on vireää. Kymmenkunta omakielistä pitkää elokuvaa kuvataan vuodessa, romantiikkaa, kauhua ja draamaa. Osa elokuvista on niittänyt palkintoja festivaaleilla.
– Minulla oli kunnia osallistua yhden elokuvan tekoon, ja pääsin esittämään jäätynyttä zombia elokuvan loppukohtauksessa, kertoo Konttinen.
Jussi Konttinen on kuvannut laajasti ja yksityiskohtaisesti sekä henkilökohtaisia että historiallisia tapahtumia kirjassaan Siperia – suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.
