Leporannan taidekeskuksessa on arki-iltana tuntia ennen sulkemisaikaa hiljaista. Näyttelyä nyt seitsemättä kesää emännöivä Jaana Pärssinen tietää, että kävijät tulevat useimmiten heti portin avauduttua puolenpäivän jälkeen.
Kaikki alkoi 50 vuotta sitten vähän puolivahingossa. Lähellä asuva maanviljelijä Vilho Juusela oli ostanut talon Lahnajärven rannasta huutokaupasta. Hänen silloinen vaimonsa maalasi, ja töitä laitettiin näkyville pieneen punaiseen mökkiin, jota sittemmin laajennettiinkin.
Pihassa ollut aitta paloi salamaniskusta, ja menetystä paikkaamaan Juusela pelasti Talviaisista huonokuntoisen hirsirakennuksen, jonka hän laittoi hyvään kuntoon. Lisäksi oli riihirakennus, joka myös täyttyy kesäisin taiteesta.
Myös Juusela itse on taiteilija, joka edelleen tekee jonkin verran koruja hopeasta ja kivistä. Hän on myös koonnut pihaan itse tekemiään taideteoksia, kuten ikoniseksi muodostuneen täyskokoisen hevosen hevosenkengistä.
Juusela auttelee Jaana Pärssistä edelleen ajamalla laajat ruohokentältä ja osallistumalla nykyisen elämänkumppaninsa Tuula Seppäsen kanssa näyttelyn valvontaan. Päävastuu on Pärssisellä vuosi kerrallaan. Pärssinen onkin hyödyntänyt laajoja verkostojaan näyttelytöiden haussa.
Tämän kesän näyttely kunnioittaa Leporannan linjaa
Leporannan periaate on aina ollut antaa kaikkien kukkien kukkia, jonkun silmissä pikkusievistä kukkatauluista hyvin näyttäviin, isokokoisiin maalauksiin. Esittävä ilmaisu on kuitenkin aina ollut pääosassa.
Siinä sivussa on pidetty elossa kansanomaista itseilmaisua muun muassa moottorisahaveistokursseilla. Ei ihme, jos näyttelystä töitä lähtee monen mukaan. Näihin teoksiin ei tarvitse upottaa tonneja, usein satasetkin riittävät.
Tämänkesäinen Leporanta ei tee poikkeusta linjaan. Päärakennuksessa tapaa heti yllätyksiä. Kamarin puolella vau-efektin nostattaa ennen kaikkea Petra Hietalahti, joka on keksinyt maalata työnsä farkkupinnalle. Se vaatii aikamoisen määrän esityötä, kun entisistä farkuista pestään, ommellaan ja pingotetaan maalauspohja. Myös maalausjälki on elämäniloista ja sopivan rouheaa tälle materiaalille, kaiken huippuna ylväs kukko, joka onkin uuden kotinsa jo löytänyt.
Laajennuksen puolella akvarellitekniikkaa käyttää omaperäisellä, hiukan koristeellisellakin tavalla Ann-Sofie Eriksson.
Sirpa Salmisen huolella entisöimät ja moderneillakin kankailla verhoillut vanhat tuolit ovat saaneet uuden elämän ja lähes kaikki löytäneet myös uuden kodin.
Teija Kosenius on aiheiltaan monipuolinen osaaja
Suurimman huomion kuitenkin nappaa riihimäkeläinen Teija Kosenius, joka käsittelee vanhoja rakennuksia omaperäisellä, taidokkaalla tavalla. Piharakennuksen hirsiseinillä näemme hänen osaamisensa lasten ja eläinten kuvaajana. Mielenkiintoinen, nuori tuttavuus, jonka työt ihastuttavat.
Vieressä on klassista venäläisen taiteilijakoulutuksen osaamista Suomessa toteuttavan Svetlana Ruohon tyttö unikkopelloss ja suloinen pieni maisema Päijänteeltä.
Vastakkaisella seinällä huomion varastavat näyttävät kehykset, joiden sisällä on pikkutarkan tunnelmallisia maisemia lähinnä pohjoisesta. Tekijä, raahelainen Jari Jansson kuuluu olevan myös Tanskan kuningattaren suosikkeja.
Pihaa komistavat ITE-taideteokset, joissa on hyödynnetty kaikkea mahdollista, jonkun silmissä vanhaa rojua. Lopputulos on yleensä enemmän kuin osiensa summa, tekijöinä Esa Leppänen ja Tuomo Rantanen.
Venäläistä maalauskoulua ja dekoratiivisia vetoleluja
Pirtin puolella venäläisen taiteilijakoulutuksen perinnettä jatkava Tatjana Swan ja traditionaalista, lähes valokuvamaista öljymaalausta edustava Stig Rosenlund, tuttu aiemmistakin Leporannan näyttelyistä.
Penkkejä komistavat Kari Pyysalon käsin veistämät ja pintakoristamat, muodoltaan vanhan ajan vetolelut, joissa esiintyvät niin perinteiset hevoset, puput kuin jopa sarvikuonot. Pyörätkin niissä pyörivät.
Taideriihen antia ovat Jaana Pärssisen omat, salaperäiset sekatekniikkatyöt, Teija Koseniuksen leppoisat eläinmaalaukset sekä upeimmat ikinä näkemäni linnunpöntöt, tekijänä ylöjärveläinen Kari Pyysalo.
Raaskiiko noita puuhun ripustaakaan? Ainakin varustuksen puolesta hyvinkin, sillä myös pöntön siivousta vuotuisten vuokralaisten mentyä on ajateltu. Ulkonäöltään ne ovat enemmän taideteoksia ja myös kierrätystä.
Pihalla oleva Anneli Hassisen installaatio mallinukeista teltassa muistuttaa näyttelyn teemasta ”Arjen juhlaa”. Sitähän taide parhaimmillaan tarjoaa, niin tekijöille kuin katsojille.
