Vanha talonpoikainen viisaus kertoo, että työt kannattaa tehdä hyvän sään aikana.
Tänään 14. tammikuuta olikin ihanteellinen keli Längelmäen kylän Hakosalmella kantaa emännän arkkupakastimen aarteet ulos, kun ulkona oli -24 astetta ja pakastimessa vain -18 astetta. Eipä katkennut kylmäketju missään kohdin ja pakasteet säilyvät jatkossakin moitteettomina.
Nyt on myös otollinen sää jaaritella vähän längelmäkiläisistä sukunimistä. Viime vuonna professori E. A. Tunkelon syntymän 150-vuotismerkkipäivän johdosta oli Oriveden Sanomissa (15.4.2020) kirjoitus ja arvelu sukunimen alkuperästä, mitä kukaan tunkelolainen ei kommentoinut lehden sivulla.
Muistan isäni Esko Vanhatalon (1909-1982) kertoneen minulle seuraavan perimätiedon, kun asiaa utelin häneltä töiden ohessa joskus 1960-luvulla.
Längelmäveden pinta on laskenut kahteen otteeseen 500 vuoden aikana, viimeksi keväällä 1830 Kaivannon kanavatyön seurauksena, jolloin myös Säkkiänselän ja Pitkäveden välinen ruovikkoinen salmi oli hankala kuljettava. Tunkelon Isotalo sijaitsee tänäänkin juuri tuon entisen salmen kohdalla.
Kesällä satoja vuosia sitten kruunun tai kirkon virkamiehet juuttuivat virkamatkallaan veneellään ruovikkoon ja homma meni tunkemiseksi ja änkeemiseksi hien kera. Paikalliset, kenties hieman herravihaiset asukkaat alkoivat kutsua paikkaa Tunkeloksi, onneksi ei sentään Änkelöksi.
Tarkistin juuri teoksesta Längelmäveden Seudun Historia osa II sivulta 149, että Tunkelon tilaa isännöi Erkki Laurinpoika Tungeloin vuosina 1564-74. Eli aika vanha juttu.
En juutu enempää Tunkelo-nimeen, vaan kerronpa oman sukunimeni ja myös kutsumanimeni muuttumisen viimeisten 67 vuoden aikana. Sukujuuria minulla on salmen molemmilla puolin vuodesta 1539 lähtien. 1950-luvulla minua kutsuttiin kylällä Vanhantalon (paino kolmella ensimmäisellä tavulla) Sepoksi, ja naapurissa asui Uudentalon Hannu.
Tilanne muuttui, kun veljeni Antti opetti Anna-Liisa Koskelan oppien mukaisesti, että sana taipuu vain loppuosasta. Tilanne muuttui syksyllä 1964, kun Paula Koskela opetti, että gammal on vanha ja hus on talo. Tuomaalan Kimmo Västilästä, ansioitunut Brysselin virkamies, keksi, että Seppohan on ilmetty Gammal Hus. Puhekielessä kutsumanimeni oli koulussa Gamla.
Isoveljeni Antti tarttui Ruotsin Salassa kesätöissä käyneenä käännösvirheeseen: se pitäisi olla Gammal Gård tai Gammel Gård, koska hus tarkoittaa vain rakennusta, eikä maatilaa. Gammel Gård käännetään myös Vanhakartanoksi. Sukutilani oli vuodesta 1539 Talola ja vuoden 1797 jaon jälkeen Talola vanha.
Uuden kutsumanimen Old House sain syksyllä 1965, kun 2C aloitti pitkän englannin opinnot 45 oppilaan voimin. Taas oikeampi käännös olisi ollut Old Farm. Kutsumanimeni käyttö väheni lukion matikkalinjalla, kun Kimmo meni kielilinjalle ja sitten Amerikkaan, ja jäi vuoden jälkeen lukio-opinnoissa.
Tätä se kieliopetus tekee, puutteellisia käännöksiä jopa EU-sopimuksissa. Natiivi on aina vahvoilla kauppaneuvotteluissa. Vanhatalo oli paljon helpompi kääntää kuin luokkatovereideni sukunimet, kuten Juvakka, Lahtua tai Riekkola.
Olen ollut iloinen, että sukunimeni ei sisällä äätä ja öötä. Juuriltaan längelmäkeläinen Väisälä onkin nykyään Vaisala Oy. Yllätyksen koin 1990-luvulla Amsterdamissa, kun hotellin vastaanotossa ei löytynyt aluksi varaustani. Lopulta se löytyi hoon kohdalta van Hatalo ja palvelu oli keskimääräistä mallikkaampaa.
Toinen längelmäkiläinen erikoisuus on ainakin kolmen eri nimen käyttö. Äitini serkku oli virallisesti Syväniemen Kustaa, mutta puhekielessä käytettiin muotoja Hakolan Kustaa ja Omenaniemen Kustaa. Ida Hakola oli edellinen emäntä ja Omenaniemi talon nimi. Helppoa, eikö vain?
Seppo Vanhatalo
