Julkisuuden henkilöiltä kysellään joskus haastatteluissa, mikä kirja itse kullakin on juuri nyt yöpöydällään. En ole moinen julkisuuden henkilö, mutta kerron silti, että yöpöydälläni viihtyi äskettäin Håkan Nesserin Vasenkätisten seura. Vähän turhan pitkästä aikaa luin taas jotain muutakin kuin työhön liittyvää asiatekstiä, tiedotteita ja lehtiartikkeleita.
Pidän poliisiromaaneista, rikosromaaneista, dekkareista, miksi näitä nyt kutsutaankin. Käväisin kirjastossa ja tein herätelainauksen luultavasti ihan kirjan nimen perusteella. Sivuja on 504, ja olen hiukan venyneistä työpäivistä ja muutamista muista elämän askareista huolimatta jo alle viikossa päässyt yli puolivälin.
Löysin rikosromaanin, jossa ei ammuskella eikä puukotella eikä veri roisku. Sankareita ovat eläkkeelle jäänyt poliisi, hänen vaimonsa ja pari yhtä elähtänyttä kollegaa. Kummasteltavana on vanha rikos, jonka umpisolmut ovat jääneet alun perin avaamatta.
Kirjan kannen vanhahtava olemus vähän harhautti, sillä sehän onkin ihan tuoretta tuotantoa. Joskus on mukavaa tehdä kirjalöytöjä, joita aika on sopivasti kypsytellyt.
Kertomus ei ehkä edusta maailmankirjallisuuden tunnustettua huippua. Mutta voi miten kirjoittaja on osannut rakentaa rauhallisista keskusteluista ja pitkällisistä pohdinnoista vähitellen etenevän kudelman, jota lukiessa uteliaisuus kasvaa hiljalleen mutta vääjäämättä. Puoli tuntia uppoutumista tämän tarinan käänteisiin, ja siitä todellisuuteen havahtumiseen liittyy kuin pieni uudestisyntymisen olotila.
Olen lukenut elämäni aikana jopa aika hillittömän määrän kirjoja. Kouluikäisenä kirjasto oli paikka, joka veti maagisesti puoleensa. Kannoin kotiin luettavaa kassikaupalla ja vietin aika suuren osan vapaa-ajastani todella aivan muissa maailmoissa.
Pitkä taival lähti jostain Viisikon ja Tarzanin liepeiltä, ja se jatkui kohti Verneä ja monta muuta kirjasarjaa, joita en juuri nyt muista. Aika pian tulivat vastaan Isaac Asimov, Stanislaw Lem, Douglas Adams ja lukuisat muut tieteiskirjailijat.
Sittemmin mieleni alkoi vetää paitsi suhteellisen maltillisiin poliisi- ja salapoliisiromaaneihin, myös kauhun vivahteiden suuntaan. Ensimmäiset Stephen Kingit olivat muistaakseni aika järkyttäviä kokemuksia, mutta niissä oli myös jotain järkyttävän koukuttavaa. Oli pakko lukea, vaikka välillä tuntui, että parempi jos ei tahtoisi.
Viime vuosien yhdenlaista ääriainesta ovat edustaneet Jo Nesbøn suht rankat poliisi- ja rikollistarinat, joissa on kummaa tarinallista vetoa.
Siitä olen joskus kokenut sisäisesti pientä huonoutta ja sivistyneisyyden puutetta, että lukulistaltani ei löydy juurikaan maailmankirjallisuuden suuria nimiä ja teoksia. Ehkä tuokin aika vielä koittaa.
Yksi kokeilu on jäänyt mieleen. Lukioni historianopettaja kehui Hermann Hessen Arosuden olevan kirjallisen hekuman huippu. Lainasin joskus myöhemmin teoksen, ja jaksoin ensimmäisellä kerralla vajaan kolmasosan verran. Luovutin. Lainasin kirjan uudelleen ja jaksoin ponnistella yli puolivälin. Kolmatta kertaa ei ole vielä tullut.
Aivan toista maata olivat vaikkapa Helmenkalastaja ja Manillaköysi.
Se on joka tapauksessa hienoa, että keskuudessamme on ihmisiä, joilla on kyky loihtia kirjalliseen muotoon houkuttavia ja koukuttavia tarinoita lukijoiden koettaviksi. Mikä tahansa kertomus, joka pystyy liidättämään mieleni, sisimpäni ja tajuntani johonkin toiseen maailmaan, on arkielämän suuri ilo ja pieni ihme.
Joskus, kun oikein hyvin käy, tekstien ajatuskulkujen kiehkurat ovat niin lumoavia, että sieltä jostain ei millään haluaisi tulla pois.
