Kun netissä laittaa hakusanaksi Sinivuoren luonnonpuisto, niin sivulle tulee virheellisesti myös Sinivuoren palotornin kuva.
Palotorni ja luonnonpuisto eivät liity toisiinsa mitenkään muuten, kuin että molemmat sijaitsevat saman tien varrella. Tästä syystä haluan oikaista luuloja ja samalla kertoa tornin tarinaa.
Sinivuoressa on jo aiemmin ollut kaksi puurakenteista kolmiomittaustornia. Ne sijaitsivat Sinivuoren korkeimmalla kohdalla, torninmäellä, Lepistön pienviljelystilan maalla. Ne toimivat sotien jälkeen, oman hommansa lisäksi, kumpikin vuorollaan, koululaisten ja paikkakuntalaisten retkikohteina.
Alkuvuodesta 1962 isovanhempani olivat sopineet alustavasti maa- ja metsätalousministeriön kanssa, että heidän mailleen rakennettaisiin palovartiotorni. Ennen uuden tornin valmistumista palovartioinnin oli tarkoitus tapahtua vielä mäellä nököttävästä, puisesta kolmiomittaustornista. Suunnitelma meni uusiksi, kun vappuna oli niin kova tuuli, että kolmiomittaustorni kaatui isovanhempieni kauhistukseksi uudehkon puimalan päälle katkaisten siitä kurkihirren.
Korkealla paikalla, tietenkin
Isovanhempani tekivät 6.5.1962 maa- ja metsätalousministeriön kanssa 40 vuoden vuokrasopimuksen noin aarin alasta, jolle uusi, teräsrakenteinen palotorni rakennettaisiin. Rakennuspaikka siirtyi torninmäkeä alemmas ja tasaisemmalle maalle. Syy oli kenties se, että rakennustarvikkeet sai siihen kuljetettua kuorma-autoilla helpommin.
Peruskallio ei ollut kaukana uudessakaan paikassa. Kaivannoista tuli silti syvät ja tornin jalat pultattiin kallioon kiinni.
Kun vanha torni kaatui eikä uusi ollut vielä valmis, palovartiointi alkoi silti alkuperäisen suunnitelman mukaan kesäkuun alusta. Tätini Riittan ensimmäinen kesätyöpaikka oli siis kovaonnisen puimalan jo korjattu katto ja ensimmäinen kesätyö sieltä tapahtunut metsäpalovartiointi.
Uuden tornin rakennustyöt sujuivat vauhdikkaasti rakennusmestari Partasen johdolla. Nostureita ei paikalla näkynyt. Torni kohosi palkki palkilta ylöspäin pelkästään miesvoimin. Tätini muistelivat, kuinka tornin koppi näytti viehättävältä, pieneltä mökiltä, kun se rakennettiin maassa ja vasta valmiina vinssattiin ylös ja pultattiin paikoilleen noin 30 metrin korkeuteen.
Torni on korkealla. Koillis-Häme -lehdessä 8.7.1980 ilmestynyttä artikkelia lainaten: ”Sinivuori on Pohjois-Hämeen korkeimpia paikkoja, sen laki on 205 metrin korkeudella merenpinnasta. Täältä näkyy Kaipolan savut ja oikein kirkkaalla säällä voi nähdä myös Teiskon radiomastot ja Tampereen Näsinneulan. Joskus on onnistuttu näkemään Lahdenkin radiomastot, kertoo Heikki Laine.”
Vihdoin alkoi palovartiointi
Torni valmistui ja palovartiointi alkoi. Aluksi palovartijoina toimivat nuorimmat Lepistön likat, eli kesinä 1962 – 63 Riitta Laine ja 1964 – 65 Kirsti Laine. Riitta kertoi, että tämä kesätyö oli mieluinen, koska siitä maksettiin sen ajan mittapuulla ihan hyvin eikä töihin tarvinnut lähteä oman kodin pihaa kauemmaksi. Kun tytöt lähtivät opiskelemaan, niin vuodesta 1966 lähtien palovartiointi oli mummini Alli Laineen nimissä, vaikka vaarini Heikki Laine taisi itse työn enimmäkseen suorittaakin.
Palovartijan työhön kuului kesäisin soittaa puhelimella joka aamu kello 9 koesoitto palovartiokeskukseen, kuunnella radiosta tarkasti säätiedotukset ja kiivetä säätiedotuksen mahdollisesti antamien varoitusten mukaisesti torniin vartioimaan.
Ennen analogisten puhelinkeskusten tuloa, jokainen puhelu piti erikseen tilata keskuksesta. Kaikista tilatuista puheluista tuli oma laskunsa, joita Kirsti muisteli koulumatkoillaan vieneensä nipuittain Rongankadulle maa- ja metsätalousministeriön haarakonttoriin metsänhoitaja Kotisaaren pöydälle.
Sadepäivinä vain koesoitto
Tavallisena, poutaisena kesäpäivänä tornissa oltiin aamulla kello 8-9, päivällä kello 12-13 ja illalla kello 16-17. Metsäpalovaroituksen ja varsinkin metsäpalohälytyksen aikana, tornissa vartioitiin kello 8-21.
Näinä hälytyspäivinä tuli olla jatkuvasti puhelimen tavoitettavissa, sillä jos aluehälytyskeskuksesta soitettiin, palovartijan tehtävänä oli tarkistaa tornin ikkunalaudalle laitettavan astelevyn ja kartan avulla mahdollisen metsäpalon tarkka sijainti. Vastaavasti palovartija ilmoitti mahdollisesta metsäpalosta sen havaittuaan ja paikallistettuaan.
Sadepäivinä soitettiin aamuisin puhelimella pelkkä koesoitto. Muistan, kuinka sain joskus aamulla soittaa sen. Tuntui tärkeältä ja jännittävältä vääntää numerot ja kun soittooni vastattiin, sanoa: ”Koesoitto täältä Sinivuoren palotornilta.”
Ukkosella ei kannattanut mennä torniin. Kerran tiskasimme Lepistön keittiössä, kun alkoi ukkostaa. Serkkuni kuivasi haarukoita ja veitsiä, kun salama iski tornin kopin katolla olevaan ukkosenjohdattimeen. Kuului sähköinen särisevä ääni, kun valojuova tuli johdatinta pitkin maata kohti ja maahan osuessaan se päästi valtavan pamauksen. Haarukat ja veitset lensivät niitä kuivanneen kädestä ja kuusen alla sadetta pitänyt Ukko-hevonen pinkaisi pillastuneena metsään pakoon. Onneksi, niin hevonen kuin mekin selvisimme jysäyksestä pelkällä säikähdyksellä.
Kiikaroinnin lomassa virkattiin, myöhemmin myös leikittiin
Mitä palovartijat tekivät kopissa metsäpalojen kiikaroinnin lomassa?
Tädit kertoivat virkanneensa lakanapitsejä tuleviin kapioihinsa ja tehneensä muitakin käsitöitä. Lukeminen olisi ollut mieluisinta tekemistä, mutta siihen ei useinkaan tullut äidin suostumusta.
Vaarille torni oli tärkeä. Jokainen meistä lapsenlapsista muistaa, miten nousimme pieninä tyttöinä ja poikina torniin hänen kanssaan. Vaari turvasi meitä siten, että kiipesimme askelmista kiinni pitäen vaarin ja tikapuiden välissä koppiin asti. Vieläkin voi aistia sen turvan, joka vaarista huokui jännittävässä tilanteessa. Niin opimme kiipeämään pelotta ja olemaan tarpeeksi varovaisia jo aika nuorina.
Siispä serkkuni Kati ja minä olimme myös joskus heinäaikaan palovartijoina. Olimme noin kymmenvuotiaita eikä meillä ollut ankarasti ohjeistettua tekemistä kuin tädeillämme oli ollut. Kopissa ollessamme me tähystimme säännöllisin väliajoin. Muistan yhden kerran, kun jopa havaitsimme metsäpalon ja paikallistimme sen. Kiikaroinnin lisäksi juttelimme, leikimme barbeilla, piirtelimme, teimme paperinukkeja ja kuuntelimme Saarisen kasettimankasta mielimusiikkiamme. Joskus pienen tilan tunnelma tiivistyi ja laskeuduimme ilmiriidoissa alas tornista.
Mukaan ottamamme tavarat roikotimme vaivalloisesti kasseissa ylös koppiin asti. Alaspäin ne menivät todella vaivattomasti, kun pudotimme ne kopin ikkunasta maahan. Voi sitä itkua ja harmia, kun pudotetussa kassissa olleet värikynät olivat ilmalentonsa jälkeen käyttökelvottomina palasina. Mankkaa emme sentään koskaan aikoneetkaan pudottaa.
Torni on nyt yksityisomistuksessa
Tornilla on aina käynyt paljon väkeä. Monen muistoihin liittyy palotorniin kiipeämistä ja sieltä levittäytyvien maisemien ihailua. Teräspalkit ovat toimineet vieraskirjoina, joihin on raaputettu nimikirjaimia ja päivämääriä.
Tornin aktiiviaikana koppi pidettiin lukossa, koska siellä oli palovartioinnin kannalta tärkeitä esineitä, kuten kiikari, astelevy, kartta, kompassi ja puhelin. Jotkut tornilla kävijät tulivat joskus pyytämään kopin avainta. Vaari yleensä antoikin avaimen pyytäjälle tai lähti itse mukaan torniin avaamaan kopin luukun riippulukon.
Torni säästyi ilkivallalta niin kauan kuin sen juurella asuttiin vakituisesti. Sen jälkeen paikalla on pidetty tölkkien, nuotioiden, miesten kalsareilla somistetun puunoksan ja muiden roskien määrästä päätellen kunnon bileitä. Kopin lukko on murrettu muutamaan kertaan auki ja irtaimistoa heitetty lasi-ikkunoiden läpi ulos.
Vierailijat jättävät myös pleksilaseja auki ajattelematta laisinkaan sitä, miten sisään pääsevä sade lahottaa kopin lattiaa. Tuntuu oudolta ja surulliselta, että joku voi käyttäytyä jonkun toisen pihamaalla ja rakennuksessa noin.
Vartiointi Sinivuoren palotornilla loppui noin vuonna 1980. Seitsemänkymmentäluvun lopulla, kun vartiointi siirtyi maa- ja metsätalousministeriön alaisuudesta lääninhallituksille, Suomessa alettiin siirtyä tornivartioinnin sijasta lentotähystykseen.
Kului 40 vuotta ja maa-alan vuokrasopimus päättyi. Metsähallitus tarjoutui purkamaan tornin ja kuljettamaan sen pois tai luovuttamaan sen korvauksetta yksityiseen käyttöön. Perikunta päätti, että tornia ei pureta, olihan se liittynyt niin vahvasti meidän elämäämme.
Palotornin omistus siirtyi Metsähallitukselta Heikki Laineen perikunnalle 5.12.2002. Nykyään torni on tilan omistajan, Katriina Kaartisen, yksityisomaisuutta.
Annamari Haikka
