Siitä riittää kertomista monille tuleville sukupolville. Häitä, ylioppilas-, rippi- ja muistojuhlia siirrettiin syksyyn, jopa ensi vuoteen. Ihmisiä neuvottiin pysymään omissa oloissaan. Kaiken yllä leijui sekä koronaviruksen uhka että pelko, mikä kävi kansalle kalliiksi. Koko ihmisten maailma vapauksineen ja talouksineen tuntui horjuvan.
Olipa se sekava kesä. Täällä Längelmäenkin verkkaisissa oloissa päiviteltiin, miten nopeasti syksy taas kerran yllätti. Eihän kesä ehtinyt joidenkin mielestä edes kunnolla alkaa. Vaikka toisille aika välillä venyi liiankin pitkäksi mökin ikkunasta ulos katsellessa ja missään näkymättömiä ihmisiä kartellessa. Ilmat olivat mitä olivat, vain hetkittäin sopivat. Erilaiset ajat sekoittuivat toisiinsa etätöissä ja kotioloissa.
Olipa se tavallinen kesä siinä mielessä, että (kesä)toimittajat kiersivät haastattelemassa lomalaisia ja kyselemässä kuulumisia kuten ennenkin joutoaikoina. Eipä oikein mitään erityistä tullut kuulemma tehtyä. Rennosti otettiin ja voimia keräiltiin, ihan vaan omissa oloissa pyörittiin. Suomalaisten puhekielessä joutilaisuus tuntuu sanallistuvan huonosti. Jotakin pitäisi tehdä ja tekemättömyyskin on ”akkujen lataamista”. Laiskuutta kyllä osataan paheksua.
Lasse Mårtenson yritti ylistää Sauvo Puhtilan sanoin vuonna 1964 laiskuuden ihanuutta, kun saa ”seisoskella siinä ja tässä”. Laulun mukaan kuitenkin vain sunnuntait kuluvat laiskotelleen, lepopäivää pyhittäen. Vanha kansa oli tässä asiassa sikäli tiukemmalla linjalla, että sunnuntaisin tekeminen oli tykkänään kielletty. Uuhiniemen Pitkä-Maija seisautti reippaat sata vuotta sitten veren sanomalla, että ”Nin tyyni pitää veren seisoman, kun sen sialu seisoo helvetissä, joka pyhänä on kenkiään rasvannu”.
Joutilaisuuden myyminen se vasta vaikeaa onkin. Muuan matkailuyrittäjä toivotti kaupunkielämän vaurioittamat ihmiset tervetulleiksi hänen erämaajärvensä rannalle: ”Lyödään nuotiot tulille, maistellaan eväitä, katsotaan maisemaa ja ollaan vaan.” Entä puolen tunnin kuluttua? Aika on siitäkin merkillinen ilmiö, että sitä voi saman aikaisesti olla liikaa ja liian vähän. Se voi tulla pitkäksi tai hujahtaa ohi kuin huomaamatta. Kuin viime kesä. Onneksi on runoilijoita, jotka osaavat sanoittaa sellaistakin, mikä saa meidät sanattomiksi.
Kirjailija Juhani Aho havitteli aikanaan itselleen pienoista pirttiä, jossa elelisi yksin ”ainoana ystävänä vaskikielinen kantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja katselisin kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.” Runouden olympiavoittaja (1948) Aale Tynnikin kertoo tarkkailleensa, miten Kirmuistenjärven saunarannasta ”sieluun läikkyy aavistus ja valo, puheeksi puhkeamaton”.
Eino Leino niin ikään haaveili piilomajasta niemen kaiskun kainalossa, jossa ”puhtehilla syksyillan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis”. Leinon runohenkilön seurana olisi hänen harmaahapsinen äityensä, joka rauhoittelisi poikansa mielenkuohuja ja varmaan laittaisi myös ateriat. Sen verran näistä menneen maailman karanteenisista tunnelmista on sittemmin edetty, että kun Arja Tiainen ja Rauli Somerjoki runoilivat Paratiisista, se oli kesäpaikassa, landella ja siellä ihanan illan kuluessa tehtiin asioita, joista ”aikuiset puhuu kuiskuttain”. Tämäkin siis liki puoli vuosisataa sitten.
Syksyn myötä palattiin tekemisen äärelle. Sosiaaliseen mediaan alkoi tulvia kuvia täysistä marja- ja sienikoreista, isoista klapipinoista ja muista hamstrauksista. Ne puhuvat puolestaan. Lapset lähtevät aamuisin kouluun, ellei tartuntoja ole ilmennyt, ja kesäasukkaiden mökkikäynnit harventuvat viikonloppuihin. Olipa se kesä, kun suomalaiset saivat nauttia täysin siemauksin omissa oloissa olemisesta ja muistella tuonnempana: ”Eipä siinä mitää, sen kummempata.”
Vai tuntuiko pienen, ohikiitävän hetken ajan siltä kuin olisi ollut mukana Vexi Salmen laulussa: ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.” Toivottavasti.
Seppo Knuuttila
Kirjoittaja on emeritusprofessori, joka iloitsee runoilijoiden sanoittamisen taidosta.
