Suomi on edelleen maailman onnellisin maa. Näin on ollut YK:n onnellisuusraportin mukaan kolmena vuonna peräkkäin. Tänä vuonna uutinen jäi pahasti koronan varjoon, mikä on ymmärrettävää. Mutta katsotaanpa vielä muutamin esimerkein, miten onnellisuuden ykkössijaa on tulkittu. Ehkä voimme oppia jotakin itsestämme.
Tavaksi on näköjään tullut, että kun Suomi jossakin kansainvälisessä vertailussa menestyy, aletaan täällä tuloksia epäillä ja voivotella sitä, miten paljon meillä onkaan petrattavaa. Viime vuonna kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä rähisi ankarasti moisia onnellisuusmittareiden tuloksia ja tulkintoja vastaan. Hänen mielestään maassa, jossa ”huumeidenkäyttö on räjähtänyt taivaisiin ja kotiväkivalta on Euroopan huipputasoa, onnellisuus jakautuu perin epätasaisesti eikä sitä yleensäkään voida numeroin mitata”.
Psykologian emeritusprofessorin Markku Ojasen, Suomen johtavan onnellisuuden tutkijan mukaan taas toimiva hallinto, hyvä koulutustaso ja tasa-arvo ovat kaikki onnellisuuden tärkeitä osatekijöitä. Mutta erityistä juuri meille suomalaisille on, ”että me luotamme toisiimme kenties enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa. Luotamme jopa vieraisiin ihmisiin.” Kuin vastauksena näihin parin kuukauden takaisiin Ojasen mietteisiin suomalaiset ovat osoittaneet poikkeusoloissa venyvää kykyä paitsi luottamukseen myös yhteisten asioiden hoitoon ja anteliaisuuteen. Uusikylän peikkoja unohtamatta.
Julkisuudessa on viime viikkoina laajasti pohdittu sitä, miten ihmiset erilaisissa elämäntilanteissa kokevat karanteenit ja muut rajoitukset. Yksi yhteinen tavoite tuntuu olevan arkielämän sujuvuus ja päivärytmin säilyttäminen, vaikka olosuhteet niitä koettelevatkin. Toimittajat, kolumnistit ja muut mielipidevaikuttajat, aina yliasiamies Jyrki Kataista myöten ovat tähdentäneet ihmisille, että nyt kannattaa pitää kiinni rutiineista ja elää mahdollisuuksien mukaan tavallista elämää. Ja näin ihmiset lehtihaastatteluissa ja sosiaalisen median kanavilla kertovat tekevänsäkin. Jotkut löytävät arjesta uusia puolia, toisia sen toistuvuus kyllästyttää.
Olennaista elämän soljunnassa tuntuu olevan, että ihmiset tietävät, mitä tavallinen elämä on ja keksivät uusiakin ajankäyttötapoja tarpeen mukaan. Ennenkin tiedettiin, että tapa on kuningas, tapa määrää. Ehkä on syytä huomauttaa, että tämä koskee myös huonoja tapoja ja epäterveellisiä tottumuksia.
Tavallisuuden taito ja arjen arvostaminen ovat suomalaisen onnellisuuden tärkeitä tekijöitä. Antiikin filosofi Epikuroksen mukaan hyvä elämä muodostuu toiveiden ja mahdollisuuksien tasapainosta. Kohtuulliset toiveet ovat kuin suunnitelmia, jotka toteutuvat toiminnassa. Jos tämä kuulostaa holhoavalta, asiaa sopii ajatella siltäkin kannalta, että poikkeusoloissa tavallisuus on selviytymisen selkänoja.
Tavallisuus ei ole vain passiivinen olotila, vaan se edellyttää myös tekemistä. Toimimalla samaan tapaan toisten kanssa olet yksi heistä ja kuulut joukkoon. Yhteisöllisyydenkin on havaittu vahvistuvan poikkeusoloissa, etenkin jos ja kun siitä on hyötyä. Mikä taas kauniisti kiertyy luottamuksen, anteliaisuuden ja huolehtimisen hyveisiin.
Lopuksi ripaus ironiaa. Runoilija Otto Manninen luettelee runossaan Rauhanmies – vuodelta 1925 – mistä kaikesta tavallisen ihmisen kannattaa pidättäytyä ja katsella sivusta maailmanmenoa viisauden silmälasein (jos sellaiset sattuu omistamaan): ”Pois luonto lyhytmalttinen / ja paatos ylenpalttinen! / Tie tasainen asfalttinen / on varmin vaeltaa.”
Seppo Knuuttila
Kirjoittaja on emeritusprofessori, jonka mielenkiinnon kohteena on ollut muun muassa Kalevala.
