Oriveden kirkon urkuhuollon toteuttanut Marko Koskinen on kokenut urkutaiteilija, mutta 2000-luvun alkupuolella hän alkoi törmätä tilanteisiin, joissa urkuja oli ”huollettu” ja tulos oli päinvastainen kuin piti.
Hän oli menossa pitämään eräällekin pienelle paikkakunnalle vuoden ainoan urkukonsertin, ja sitä varten oli kanttori edellisviikolla tilannut urkujen huollon. Kun Koskinen meni sinne, urut olivat soittokelvottomassa kunnossa.
Hän oli itsekin aiheeseen perehtynyt, lukenut siitä paljon ja osallistunut urkujen huoltamiseen, joten sai soittimen jotenkin soitettavaan kuntoon mentyään konserttipaikalle pari päivää aiemmin harjoitellakseen. Aika riitti juuri ja juuri.
Tällaiset ja muut vastaavat esimerkit pistivät hänet ajattelemaan, että asialle on tehtävä jotakin. Urkujen huoltamisen kulttuuri oli hänestä liian kunnianhimoton: käydään tekemässä jotakin ja pistetään nimi vihkoon: käyty on. Seurakuntien maallikoilla harvoin on pätevyyttä valvoa työn tuloksia.
Yksittäiskäyntien sijasta jatkuvuutta
– Tunsin sisäistä pakkoa, että kun en tiedä, kuka voisi tehdä tälle asialle jotakin, niin minä yritän itse tehdä. Suomessa on ollut tapana käydä kerran vuodessa huoltokäynnillä. Urut ovat kuitenkin siitä oikullinen soitin, että vika, joka on saattanut vaivata edellisen vuoden, on juuri sinä päivänä poissa. Sitä ei siksi havaita, mutta seuraavan vuoden ajan se taas vaivaa.
Hän ajatteli, että tuolle asialle on voitava tehdä jotakin ja kehitti sitä varten mallin, jonka mukaisia sopimuksia hän on oikeastaan yksinomaan tehnyt.
Aloin kutsua sitä urkuisännöinniksi. Eli sopimus kattaa koko vuoden, ei vain yksittäistä käyntiä. Jos vika tulee takaisin, niin ei kun uusi käynti, kun seuraavan kerran kuljen siitä ohi, ja se kuuluu vuosihintaan. Eli vähän niin kuin tietokoneen virusturva, joka on aina voimassa.
– Periaatteeseen on oltu tyytyväisiä, ja usein ne ilmenneet viat ovat olleet hoidettavissa suhteellisen nopeasti. Kanttorit vaan ovat monesti aika vaatimattomia ja ajattelevat, että ei tänne nyt minun takiani tarvitse tulla korjaamaan, ja jotenkin he kiertävät sen ongelman, Koskinen on huomannut.
Viikonloppuisin soittamaan Lapualle
Urkuhuoltoa Koskinen on tehnyt nyt toiminimellä 10 vuotta, ja siinä sivussa käyttänyt aikaansa myös isojen musiikkiesitysten tuotantoihin yhdessä kuorojen ja solistien kanssa. Niitä on kuultu Orivedelläkin.
Lisäksi hän toimii urkurina Lapuan tuomiokirkossa, missä on Suomen suurimmat urut. Soittamista hän haluaa jatkaa koko ajan, vaikka päätyöksi onkin noussut urkuisännöinti.
– Kyllä minä soittaisin mieluusti enemmänkin, mutta ei tämä urkumaailma vielä ole sellainen, että raaskisin huoltopuolen kokonaan jättää, vaikka myönteisiä muutoksiakin on nähtävissä.
Mitä niin erityistä on Lapuan uruissa, että sinne lähtö houkutteli, vaikka se tietää kotoa lähtemistä myös viikonloppuisin?
– Tässä maassa on muutamia sellaisia urkuja, jotka minun kaltaiselleni soittajalle ovat ihan erityisiä, ja kyllä Lapuan urut ovat yksi niistä. Vaikka ne nyt Suomen suurimmat ovat, mutta ei se ole pelkästään suuruus, vaan soinnilliselta laadultaan ja tyyliltään se on niin hieno soitin, että sitä on aina ilo soittaa, Koskinen kuvailee.
”Oriveden uruissa on yritetty tavallista enemmän”
Sotien jälkeen ja jo ennen sotaa Kangasalan urkutehtaalla oli käytännössä monopoliasema maassamme. Erityisesti 1950-luvulla tilauksia tuli paljon. Silloin pienempiin ja syrjäseuduille tilattuihin urkuihin ei satsattu samalla lailla. Toista olivat Koskisen mukaan Oriveden urut.
– Ollaan ihan Kangasalan naapurissa ja kysymyksessä oli uusi kirkko, jossa arkkitehdin suunnittelema julkisivu. Selvästi näkee, että näissä uruissa on yritetty vähän enemmän.
Koskinen sanookin, että Oriveden kirkon soitin on 60-luvun Kangasalan uruista parhaasta päästä, ellei jopa paras. Myös matalissa äänissä riittää volyymia riittävästi.
Kun tanskalainen valmistaja alkoi tehdä urkuja mekaanisella koneistolla, se oli joidenkin soittajien mielestä uusi ihanne. Kangasala pyrki kuitenkin edelleen tekemään sitä, minkä he olivat hyväksi havainneet eli tällä sähköpneumaattisella koneistolla, ja se on näiden urkujen onni.
Samaan aikaan 60-luvulla alettiin Kangasallakin rakentaa urkuja jo mekaanisella koneistolla, mutta niissä on ollut paljon vikoja, Koskinen tietää.
– Jos Suomessa on kaikkiaan noin 1 300 urut, niiden joukossa on joitakin sellaisia, joihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Sitten on muutama kymmenen soitinta niin hyviä, että niillä ihan mielellään soittaa. Kyllä tämä on yksi niistä, käytännössä ihan konserttisoitin, Marko Koskinen luonnehtii.
