”Itsenäisyys on niin suuri ja arvokas asia, että sitä kannattaa jokaisen suomalaisen edes kerran vuodessa juhlia”, sanoi myymälänhoitaja Antti Römän Oriveden kunnan kulttuurilautakunnan järjestämän itsenäisyysjuhlan tervehdyspuheessaan. Tähän ajatukseen yhtyivät tuhannet muutkin Oriveden seudun pitäjissä sinä päivänä pidetyissä moninaisissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, joissa paukkupakkasista huolimatta oli sanan ja sävelen kuulijoita runsaasti.
Lue lisää: Kaikki 50 vuotta sitten -jutut löytyvät Silloin ennen -sivustolta.
Orivedellä juhlien sarja alkoi jo aattona päivällä yhteiskoulun oppilaiden lähetystön laskiessa seppeleen viime sotien muistomerkille. Illalla esitti musiikkiyhdistys kuoroineen ja soitinyhtyeineen jo kahdeksannen kerran ”Musiikkia Isänmaalle”; esitys toistui seuraavana päivänä Eräjärven kirkossa.
Kirkonmenojen jälkeen käytiin pitäjien hautausmaihin kätkettyjen vv. 1939–45 sekä v. 1918 sodan taistelijoiden haudoilla, joille laskettiin yhteisiä seppeleitä.
Seutumme pitäjissä oli sitten muutamia juhlia. Vielä illalla oli Oriveden virastotalossa nuorten järjestämä tilaisuus, josta lähetettiin partio sytyttämään kynttilälyhdyt sankarihaudoille.
ORIVESI
Kaarikirkossa saarnasi khra Ilmari Mustonen. Mieslaulajat avusti johtajanaan rehtori Jukka Kankainen. Viime sotien kaatuneiden muistomerkin äärellä oli lyhyt, herkkä hetki kirkonmenon päätyttyä. Kuoro lauloi Klemetin Oi, Kallis Suomenmaa. Paadelle laskettiin kunnan, seurakunnan ja Puolustuslaitoksen yhteinen havuseppele, niin ikään maanpuolustusjärjestöjen ja kansalaisjärjestöjen yhteisseppele lippujen tehdessä kunniaa.
Päätteeksi veisattiin Isänmaan virsi. Tämän jälkeen kävivät kolmimiehiset lähetystöt viemässä molemmilla vuoden 1918 muistomerkeillä kunnan ja seurakunnan sekä Puolustuslaitoksen yhteiset havuseppeleet. Vv. 1939–45 monumentille oli AseV 6 asettanut kunniavartion.
Khra Mustosen saarna: ”ITSENÄISYYDEN ARVON TAJUAA – KUN ON SEN MENETTÄNYT”
Me viime vuosikymmenien suomalaiset olemme saaneet viettää niin pitkän rauhan ajan, että hyvin monista tuntuu jo kuluneelta asialta puhua vapauden merkityksestä. Itsenäisyys on kuin terveys, jonka arvon tajuaa parhaiten vasta sitten, kun se on menetetty.
Kuitenkin me suomalaiset olemme saaneet sivusta seurata, että kansallinen vapaus ja sen säilyttäminen ei ole mikään itsestään selvä asia. Veljen rakkaudella seurasimme v. 1956 Unkarin epätoivoista taistelua. Suurella mielenkiinnolla ja sympatialla seurasimme v. 1968 radiosta ja televisiosta sitä kamppailua, jota Tchechoslovakia kävi vapautensa puolesta.
Historia tuntee tuskin 60-lukuun verrattavaa vuosikymmentä, jolloin olisi syntynyt niin paljon itsenäisiä valtioita. Pelkästään Afrikassa julistautui itsenäiseksi noin 40 valtiota. Jo tämä osoittaa, että vielä nykyisinkin kansallinen vapaus on kaikkien tavoittelema arvo. Myös Lähi-Idän sodassa on kysymys kansallisen olemassaolon säilyttämisestä.
Olemme saaneet huomata, että kansa uhraa melkein mitä tahansa säilyttääkseen vapautensa. Ja hyvin usein vapauden hintana on ollut kaikkein kallein vastine – veren vuodatus.
Tämä on ollut myös Suomen itsenäisyyden hintana. Ja kuitenkin nyt moni tahtoo ehdoin tahdoin tehdä meidät mahdollisimman riippuvaiseksi siitä, mistä kalliilla hinnalla ostimme itsemme vapaiksi. Varsinkin ylioppilasmaailmassa ja kulttuurikeskusteluissa pyritään ehdoin tahdoin tahdoin murtamaan yhteiskuntaelämämme perusteet.
Vaikka ns. kulttuuriradikaalit puhuvatkin joka toisena sananaan vapaudesta, he itse asiassa taistelevat vapautta vastaan. Vaaditaan mm. täydellistä sananvapauden rajojen poistamista taiteen nimissä. Nykyajan taidetta on se, että osaa pilkata Jumalaa ja kuvata vääristyneitä supupuoliasioita. Mutta vapaa taide vie lopulta mahdottomuuksiin taiteen nimissä kun voidaan vaikkapa kehottaa valtiopetoksiin ja törkeisiin rikoksiin, lietsoa kapinaa ja sotaa.
Moni meistä muistaa varsin hyvin jatkosotamme ratkaisevat hetket, jolloin Damokleen miekka riippui hiuskarvan varassa vapautemme yllä. Silloin tajuttiin ei vain rintamalla vaan myös sen takana, että vain Jumalan apu olisi kyllin nopea ja riittävä pelastamaan meidät. Koko kansa sai valtakuntamme päämieheltä kehoituksen rukoukseen. Apu tuli. Paljon menetimme, mutta vapauden säilytimme.
Nyt meillä on ollut pitkä ulkonaisen rauhan aika. Tänä aikana monilta on ehtinyt unohtua vapautemme lunnaat. Kolme vuosikymmentä sitten kapaloissa olleet isänmaan toivot heristävät nyt nyrkkiään sille Jumalalle, joka heille vapauden lahjoitti. Toisille taas isänmaamme puolustuslaitos, jonka palveluksessa isämme henkensä ja terveytensä menettivät vapauttamme puolustaessaan, on tullut pilkan kohteeksi. Itsenäisyyspäivän aika pysäyttää meidät ajattelemaan, mikä rauhaamme sopii.
Juttu on julkaistu Oriveden Sanomissa 13.12.1973. Se julkaistaan uudestaan juuri sellaisena kuin se on 50 vuotta sitten lehdessä ollut.
