Tervetuloa vanhanajan kouluun, toivottaa kaunokirjoituksella liitutaululle kirjoitettu teksti.
– Minä olen teidän opettajanne, ja me lähdemme aikamatkalle sinne, kun minä olin teidän ikäisenne, selostaa Sirkka-Liisa Oikari pienten lasten koulun oppilaille.
Yhdessä lasketaan tasakymmenin, että aikamatka vie noin 70 vuoden taakse.
– Siihen aikaan opettajat olivat hyvin vaatimattomasti pukeutuneita, vähän tällaisiin harmaisiin, ja villatakki oli päällä, koska luokat olivat kylmiä.
Kolmen kilometrin mittainen koulumatka Hankasalmen Kärkkäälän kouluun taittui talvella hiihtämällä, muutoin kävellen. Oikari kertoo, että autoja kylällä oli vain yksi ja sekin oli pirssi eli taksi.
Oikari kertoo lapsille, että hän aloitti koulunsa sodan jälkeisenä aikana. Koulurakennuksia oli tuhoutunut sodassa, joten heillekin koulu laitettiin keskelle kylää yhden talon saunakammariin. Siellä pienessä saunakammarissa vieri vieressä opiskeli vähintään 20 lasta, ja opettaja mahtui hädin tuskin liikkumaan paripulpettien seassa.
Kova kuri
– Koulussa joka päivä ensimmäiseksi oli aamuhartaus. Opettaja soitti virren, esimerkiksi Ystävä sä lapsien. Me veisasimme oikein kunnolla, Oikari kertoo.
Hän muistelee, että hänen ensimmäinen opettajansa Senni Rutanen oli oikein kiltti ja lempeä.
– Meidän luokassamme kukaan ei joutunut kertaakaan nurkkaan seisomaan ja miettimään käyttäytymistään.
Muuten kouluissa oli tuohon aikaan kova kuri, ja tunnilla piti olla hiljaa.
– Ankara opettaja saattoi napauttaa karttakepillä kynsille. Kaikenlaisia konsteja käytettiin, että oppilaat olivat hiljaa ja opiskelivat rauhassa.
Oikari muistelee, että hänen luokkansa oli hiljaa tai ainakin kohtuullisen hiljaa. Hän tosin tekee yhden tunnustuksen.
– En minäkään ollut aina ihan kiltti oppilas. Voin sen nyt tunnustaa, kun on jo aikaa kulunut.
Kirjain kirjaimelta tarinoihin
Aamuhartauden jälkeen koulupäivä jatkui uskontotunnilla.
– Meille kerrottiin tarinoita Raamatusta.
Osa pienten lasten koulun oppilaista tiesikin etukäteen, että vanhanajan koulussa koulupäiviä oli viikossa enemmän kuin nyt. Lauantaikin oli koulua, ja silloin opeteltiin kirjoittamista ja lukemista, ihan niin kuin jokaisena muunakin päivänä.
Aapisena oli Aukusti Salon Meidän lasten aapinen vuodelta 1935. Ensimmäiseksi opeteltiin sanomaan ja kirjoittamaan A-kirjain. Jotta saatiin sanoja muodostettua, opeteltiin samana päivänä usein toinenkin kirjain, esimerkiksi U ja seuraavaksi M.
– Tällä lailla edettiin, että otettiin aina yksi kirjain lisää ja opeteltiin kaikki. Ja kun kaikki kirjaimet oli opeteltu, rupesi kirjassa tulemaan pikkutarinoita, kuten Hevonen vei reen ladolle, hei hauskaa!
Kirjoittamista opeteltiin ensin tavallisella lyijykynällä, vähän myöhemmin mustekynällä.
– Jokaisella oli vihko, johon kirjoitettiin kirjaimia niin monta kertaa peräkkäin, että jokainen oppi. Aina aloitettiin uusi rivi. Se oli kovaa hommaa, mutta tiedättekö, se tarttui kalloon. Niin kuin näitte, osaan kaunon vieläkin. Sen minkä oppii pienenä, muistaa koko elämänsä. Oppikaa siis paljon nyt! hän neuvoo.
– Se on hyvä konsti, että tekee monta kertaa saman asian. Kaikki oppivat ensin kirjoittamaan tikkukirjaimilla ja sitten kaunolla.
Sirkka-Liisa Oikari sai koulussa luettavakseen myös tarinoita, sillä hän osasi lukea jo ennen kuin meni kouluun. Opettaja antoi heille kirjoja, jotka osasivat jo lukea.
– Silloin ei ollut niin paljon muita harrastuksia, joten luettiin paljon. Olen vieläkin intohimoinen lukija.
”Kaikki söivät, eikä kukaan sanonut, että en tykkää”
Tässä vaiheessa koulupäivää jo kurnii vatsaa. Seuraavaksi saapuikin keittäjä perunoiden ja kastikkeen kanssa. Kaksi järjestäjää auttoi muun muassa ruokailuvälineet hakemalla. Oppilaat kaivoivat pulpetin päälle käsitöissä tehdyt ruokaliinat.
Repusta löytyivät maitopullo ja voipaperissa olevat voileivät.
– Nämä piti tuoda kotoa, Oikari havainnollistaa.
Hän kehuu, miten hyvää ruokaa keittäjä Ida Malinen teki.
– Olen elämässäni syönyt kaiken maailman herkkuruokia ravintoloissa, kotona ja vieraisilla, mutta Malisen Idan kouluateriat ovat ehdoton ykkönen minun muistissani. Hän oli loistava ruuanlaittaja.
Oikari myös korostaa, että kaikki syötiin, mitä eteen laitettiin.
– Kaikki söivät, eikä kukaan sanonut, että en tykkää. Se oli ajan tapa.
Laulua ilman soittimia
Laskentotunnilla apuna käytettiin helmitaulua, jonka avulla oli kätevä opetella yhteen- ja vähennyslaskua.
– Oli sininen ruutuvihko, jonne tehtiin laskutehtäviä.
Nykylapsia hämmästyttää, että mitä se oikein tarkoittaa, kun vanhanajan koulussa ynnätään. Yhteenlaskuahan se: yksi ynnä yksi on kaksi.
Välituntejakin entisajan koulussa oli, mutta erillisiä liikuntatunteja Oikari ei muista olleen.
– Mutta mehän kävelimme tai hiihdimme kouluun, joten siinä tuli jo liikuntaa. Kouluja oli silloin niin tiheästi, että kaikki kävelivät enintään viiden kilometrin matkan. Täällä Juupajoellakin oli kahdeksan koulua ympäri pitäjää.
Välitunnin jälkeen oli ympäristöoppia.
– Opimme, että tämä Suomi on meidän maamme, Oikari havainnollistaa kartasta.
Aamuvirren lisäksi aina välillä koulussa laulettiin muutenkin.
– Oppiainetta ei sanottu musiikiksi, vaan se oli pelkkää laulua. Ei ollut mitään vimpaimia. Kouluelämä ja elämä muutenkin oli vaatimatonta.
