Joulun alla tulee kuluneeksi kaksi vuotta, kun Sirkka Alava menetti puolisonsa. Hän kiittelee vuolaasti ystäviään, jotka monin tavoin ottivat osaa suruun.
Tärkeäksi osoittautui myös seurakunnan järjestämä sururyhmä, johon Alava ilmoittautui mukaan.
– Olin lukenut sururyhmästä lehdestä ja osannut jo odottaa sitä.
Sururyhmän kokoontumiset alkoivat, kun puolison kuolemasta oli kulunut vuoden päivät. Tämä tuntui Alavasta juuri oikealta ajalta. Seurakunta suosittaakin, että ryhmään osallistuvalla olisi kulunut vähintään puoli vuotta omaisensa menettämisestä.
– Sitä ennen olin kerta kaikkiaan hukassa, eikä siinä shokkitilanteessa olisi ollut ryhmästä apua.
Nyt Sirkka Alava antaa ryhmälle arvosanaksi täyden kympin ja toivoo jokaisen läheisensä menettäneen löytävän tiensä vastaavaan ryhmään. Hän kehuu myös kappalainen Markku Mustajärveä erittäin hyväksi vetäjäksi ryhmälle.
– Ryhmä on antanut niin valtavan paljon. Koin, että kun ihminen joutuu surun pyöritykseen, siinä jos missä on hyvä, että on jakajia. Ryhmässä kaikille oli tärkeää saada puhua.
Alava kuvailee ryhmäläisten päässeen niin lähelle toisiaan, että saman kokeneet tuntuivat lopulta ystäviltä. Omaa oloa helpotti nähdä ja kuulla, ettei ole omien tuntemustensa kanssa yksin.
– Koin yhdessäolon hyvin tärkeäksi ja lämpimäksi. Jo se oli hoitavaa, että me saman kokeneet kokoonnuimme yhteen. Sururyhmässä näki, että minä en ole ainoa, joka itken tuon tuostakin enkä välillä jaksa tehdä mitään.
Suru muuttaa muotoaan
Sirkka Alava kertoo, että vertaistukiryhmässä käytiin läpi muun muassa surun vaiheita shokkivaiheesta tunteiden purkautumiseen, kaipaukseen, epätoivoon ja sopeutumiseen.
– Tunnistan surun vaiheet. Kun shokkivaihe meni ohi, alkoi tunteiden purkaminen ja kaipaaminen. Muistelimme isää ja itkimme lasten kanssa ihanille muistoille. Onhan sitä ollut haastaviakin jaksoja, mutta nekin on käyty läpi ja anteeksi annettu, Alava sanoo.
Hänellä oli Arvon kanssa 56-vuotishääpäivä päivää ennen puolison kuolemaa. Sirkka Alava kertoo, että hänen surutyötään on helpottanut toivo jälleennäkemisestä sekä se, että hän oli saanut saattaa puolisonsa kuolemanportille, olla rakkaansa lähellä.
Alava toimi Alzheimerin tautia sairastaneen puolisonsa omaishoitajana. Häntä on helpottanut myös ajatus siitä, että mitään ei jäänyt tekemättä tai sanomatta.
– Näimme hänen voimiensa hiipuvan ja osasimme selvitellä kaikki asiat etukäteen, osoittaa rakkautta ja huolenpitoa entistä enemmän ja vielä melkein loppuun asti kotona. Lasten kanssa koimme, että saimme olla paljon yhdessä ja hoitaa häntä rakkaudella.
– Uskon, että surutyö on tällöin erilaista ja helpompi jakaa toisten kanssa, kun ei tarvitse kokea syyllisyyttä mistään. Me tiedämme, että hoidimme hänet tosi hyvän, ja hän oli onnellinen tästä. Kannustankin olemaan paljon läheisensä luona tämän viimeisinä aikoina. Sitä ei koskaan kadu jälkeenpäin.
Oma elämä rakennettava uudelleen
Nyt Sirkka Alava kokee olevansa surun kanssa sopeutumisvaiheessa löytämässä vähitellen uutta tasapainoa ja elämäniloakin.
– Surutyön avulla menetys muuttuu pikkuhiljaa muistoiksi. Arvo käveli paljon ja minä seurasin häntä tästä ikkunasta, josta näkee pitkälle. Joka päivä muistelen tätä. Ja milloin mistäkin asiasta hän tulee mieleen.
Alava kokee olevansa nyt tavallaan eri ihminen.
– En olekaan enää Arvon vaimo enkä omaishoitaja, vaan nyt olen ihan oma itseni ja minun pitää rakentaa oma elämäni uudelleen.
Hän kertoo kuitenkin olevansa kiitollinen, että on päässyt surussa eteenpäin.
– Osaan iloita oikein todella elämästä ja olen onnellinen ja tyytyväinen tähän tilaan, vaikka kaipaankin Arvoa. Tulisi nyt edes yhdeksi päiväksi, jotta saisi rutistaa ja tarjota kaikkia herkkuja, Sirkka Alava toivoo.
Hän sanoo, että sururyhmällä on ollut tähän tilanteeseen pääsemiseksi suuri merkitys.
– Siellä saa eväitä selviämiseen ihan toisella tavalla. Taakka on paljon kevyempi kantaa, hän sanoo ja siteeraa puolisonsa papereiden joukosta löytämäänsä runoa:
– Emmekö voisi enemmän kuunnella viestiä kärsivän, hoivata toisiamme, kulkea vierellä ystävän, silloin kun hetkisen tahtoo hän vaeltaa seurassamme, emmekö voisi herkemmin kuunnella korvin avoimin, kipua hymyjen takaa, ihmisen osa on yhteinen, vuoroin me kannamme painon sen, emmekö voisi jakaa.
