– Jokseenkin kaikilla suomalaisilla, joiden suvut ovat maan eteläosista, on jonkinlainen kosketuspinta 100 vuoden takaisiin tapahtumiin, totesi tutkija ja filosofian tohtori Tuomas Hoppu Orivedellä Tammisunnuntain juhlassa pitämässään puheessa.
Joidenkin sukutausta on siis punainen, toisten valkoinen. Paljon on myös Hopun kaltaisia, joiden sukutausta on sekä valkoinen että punainen.
– Isoisäni ja isoäitini, silloin vielä naimattomina, viettivät suurimman osan sodasta kotikylässään Vesilahden Hintsalassa. Se tiesi kahden kuukauden tasapainoilua punaisen vallan alla, alistumista aseistettujen punakaartilaisten vierailuihin ja sopeutumista näiden vaatimiin elintarvikkeiden ja karjan pakkoluovutuksiin.
Perimätiedon perusteella niin Hopun isoisän kuin isoäidin perheessä onnistuttiin näissä tilanteissa kuitenkin luovimaan verrattain hyvin.
– Takavarikointia tehneet punakaartilaiset olivat usein tuttuja saman kylän miehiä. Aiempaa keskinäistä vihanpitoa ei kuitenkaan ilmeisesti ollut, joten tilanteet eivät talvella 1918 päässeet kärjistymään äärimmilleen.
Kaikkialla ei näin kuitenkaan ollut ja viha tapahtuneesta kyti pahimmillaan vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen.
Äitinsä puolelta Hoppu on punaista sukua.
– Äitini oli kotoisin Satakunnasta Kullaanjärven Taustan kylästä. Seutu oli ja on edelleen varsin köyhää, joten sitä taustaa vasten oli ymmärrettävää, että isoäitini isä oli jollain tavalla punaisten toimissa mukana.
Hoppu huomauttikin, että hänen sukunsa tarinat kertovat niin sanotusti mitalin molemmista puolista: isän suvun puolelta kuuluttiin sodan voittajiin ja äidin puolelta häviäjiin.
– Suvun tarinat eivät kuitenkaan ole juurikaan muokanneet omaa näkemystäni vuoden 1918 tapahtumista. Paljon oleellisemmin sitä on muokannut noin 25 vuotta jatkunut historiantutkijan ura.
Tutkijan tehtävänä on tulkita lähteitä
Pitkästä tutkijanurastaan ja perehtyneisyydestään huolimatta Hoppu ei ollut varma, onko hänen näkemyksensä menneisyydestä horjumattoman lujalla pohjalla vai tuleeko hänen katsantokantansa vielä jonain päivänä muuttumaan.
– Ellei näin olisi, ei varmaan pitäisi edes nimittää itseään historiantutkijaksi. Ammattitutkijan tehtävänä on tulkita lähteitä ja jokin erityinen lähdeaineisto voisi vielä muuttaa kuvaa tapahtumista.
Kovin todennäköisenä Hoppu ei sitä kuitenkaan pitänyt. Kotimaasta ei nimittäin enää kovin mullistavaa uutta aineistoa vuoden 1918 tapahtumista löydy. Venäjän arkistoissa voisi sen sijaan jotain olla, Hoppu arveli.
Hoppu uskoi, että jatkossakin häneltä löytyy ymmärtämystä niin vuoden 1918 valkoiselle kuin punaisellekin puolelle. Juhlayleisö sai myös kuulla hänen perustelunsa asialle ja ensimmäisenä käsittelyyn hän otti punaisen puolen.
Hopun mukaan Suomelle oli suuri onnettomuus, ettei parlamentarismin toimivuuteen vuosina 1917 ja 1918 löytynyt kovinkaan paljon luottamusta. Olosuhteet olivat kuitenkin äärimmäisen vaikeat.
– Maassa vallitsi työttömyyden ja elintarvikepulan seurauksena suorainen hätä. Varsin ymmärrettävää oli, että epätoivoiset ihmiset hakivat radikaalejakin muutosta elämäänsä ja yhteiskuntajärjestykseen, Hoppu totesi.
– Aseisiin tarttuminen ei ollut oikein, mutta vaikea perheidensä hätää konkreettisesti aina nälkää myötä kokeneita punakaartilaisia on lopulta tästä tuomitakaan. Etenkin kun demokratian toimimiseen ei uskottu.
Hopun mukaan vaikeampaa sen sijaan on arvioida, miten puhtaat motiivit niillä punaisilla johtajilla oli, jotka olivat viemässä maata sisäiseen sotaan.
– Ketkä punaisten johtajista tavoittelivat henkilökohtaista etua ja ketkä todella uskoivat, että oltiin parantamassa hädänalaiseen asemaan joutuneen köyhälistön asemaan.
Hoppu itse uskoo, että aidosti parempaan yhteiskuntaan pyrkineitä oli varsinkin tavallisten punakaartilaispäälliköiden keskuudessa.
– Sen sijaan Venäjältä Suomeen tulleiden punaisten johtomiesten motiivien puhtauden suhteen olen hyvin epäilevällä kannalla. Väistämätön johtopäätelmä on, että he todennäköisesti ajoivat jonkun muun kuin köyhän suomalaisen työmiehen etua.
Ymmärtämättömyydessä piilee selvä vaara
Valkoisten puolella itsenäisyys ja venäläisistä eroon pääsy olivat Hopun mukaan sinänsä ymmärrettäviä motiiveja toiminnalle. Kyse oli kuitenkin muustakin.
– Sosialismi ja vallitseva epäjärjestys uhkasi vallata yhteiskuntaa ja herätti sen vuoksi pelkoa omaisuuden ja ylipäätään kaiken menettämisestä. Porvarillistalonpoikaisen väestön keskuudessa tunnettiin myös pelkoa omasta ja läheisten turvallisuudesta, etenkin levottoman marraskuun 1917 lakon seurauksena.
Tuolloin maassa oli tapahtunut noin 30 surmatekoa, joista valtaosassa toimeenpanijana olivat aseistetut punakaartilaiset.
– On siis monella tapaa ymmärrettävää, että omien tavoitteiden saavuttamiseksi molemmat osapuolet tarttuivat aseisiin. Kaikki eivät silti taistelleet niin sanotusti puhtain asein puhtaan asian puolesta.
Hoppu arvioi, että molempien osapuolten keskuudessa esiintyi epäilemättä oman edun tavoittelua ja varmaan suoranaista kostonhaluakin.
Kaikkein oleellisinta surullisessa tapahtumaketjussa Hopun mukaan lienee se, kuinka koko vuoden 1918 murhenäytelmä ylipäätään oli mahdollinen.
– Näkisin vuoden 1918 veristen tapahtumien taustalla olleen pitkälti jo vuosia kestäneen vihan kylvön ja valheiden levittämisen. Oikea tieto kun on valtaa ja oikea tieto tuo myös yhteiskuntaan turvaa. Näin ei kuitenkaan ollut vuosina 1917 ja 1918.
Hoppu muistutti, kuinka SDP:n kansanedustajana aikanaan toiminut Uuno Raatikainen lausui vuonna 1984, että kansalaissotakaan ei olisi päässyt syttymään, jos työväen sivistystaso olisi ollut korkeampi.
– Ajatus on ehkä hieman yksinkertaistettu, mutta ei kokonaan väärän osunut. Sille löytyy myös yhtymäkohta tähän päivään.
Hopun mukaan vielä joitakin vuosikymmeniä sitten vallitsi luotettavan tiedon saamisen osalta varsin hyvä tilanne. Nyt hänen mielestään on menty kovaa vauhtia samanlaista tiedonvälitystä kohti, joka Suomessakin vallitsi ennen vuotta 1918.
– Suoranaisen valheellisen trollaamisen ohella erilaisia huhuja ja salaliittoteorioita levitetään aivan tavallisten ihmistenkin taholta. Ymmärtämättömyydessä, kun sivistys ja tieto rapautuu, siinä piilee selvä vaara.
Hoppu kuitenkin totesi, että maailman mittakaavassa suomalaisten tilanne on vielä verrattain hyvä.
– Rauhallisen mielenlaadun ohella meitä suojaa suomalaisten koulujen hyvä perusopetus sekä usko demokratian toimimiseen. On vaikea nähdä tilannetta, jossa suomalaiset enää lähtisivät barrikadeille tekemään vallankumousta. Valitettavasti koko maailmassa tilanne ei ole yhtä valoisa.
Tragedialla oli onnellinen jatkonsa
Vuosi 1918 oli suomalaisittain suuri tragedia. Sillä oli onneksi onnellinen jatkonsa, Hoppu muistutti.
– Huolimatta sodan aikana ja sen jälkeen koetusta väkivallasta, jossa yli 35 000 suomalaista sai surmansa, kaikesta tapahtuneesta päästiin yllättävänkin hyvin yli. Siinä auttoi varmasti suomalainen kansanluonne.
– Katkeruutta esiintyi sodan jälkeen paljon, mutta oli myös itseymmärrystä. Sekä valkoinen että punainen puoli ymmärsi, että vastapuolen ohella vääryyttä oli tehnyt myös oma puoli ja väkivallan kierre onnistuttiin Suomessa katkaisemaan.
Hoppu kertoi olevansa monen muun lailla samaa mieltä siitä, että viisaat yhteiskunnalliset uudistukset sodan jälkeen olivat ratkaisevassa osassa sovintoa rakennettaessa. Tärkein niistä oli hänen mielestään ehkä sittenkin mies ja ääni periaatteen soveltaminen kunnallishallinnossa.
– Vuoden 1918 sodassa vastakkain olleet miehet kykenivät sotaa seuranneiden vuosien kunnanvaltuustojen istunnoissa yllättävänkin hyvin ratkomaan paikallisia ongelmia.
