Hilkka Vanhatalo ryhtyi selvittämään, miksi Kalle Poukan hautapaikkaa ei tiedetty – samalla kävi ilmi, että pahimpana nälkävuotena Längelmäellä kuoli 454 henkilöä

Vuonna 1991 kuollut Längelmäen kirkonkylässä asunut anoppini Aino Vanhatalo o.s. Joutsela kertoi minulle aikanaan monia asioita. Yksi niistä oli se, ettei Kalle Poukan hautapaikkaa tiedetty, vaikka appiukkoni Esko Vanhatalo oli ollut hautapaikkojen kirjanpidossa aikoinaan 1950-luvulla mukana.

Se oli outoa, sillä Kalle Poukan vaimon Rosa Agatan ja toisen aviomiehensä Längelmäen entisen kanttorin Henrik Fredrik Kajaanin hauta on hyvin helposti löydettävissä Längelmäen kirkon vanhalla hautausmaalla heti sivuportin luona.

Asia kiinnosti minua kuitenkin sen verran, että päätin tarkistaa vähän vuosia ja kuolinsyitä. Tiesin tai viljelytaustani vuoksi minua oli jo aiemminkin kiinnostanut 1860-luvun nälkävuodet ja niiden aiheuttamat ongelmat ja ruoan omavaraisuusasiat.

Olin lukenut internetistä, että noina nälkävuosina kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Nälkävuodet osuivat vuosiin 1866–1868. Vielä pahemmat nälkävuodet eli Suuret kuolonvuodet olivat 1600-luvun lopulla 1695–1697, jolloin kolmasosa tai neljäsosa kansasta kuoli noiden kolmen vuoden aikana.

Tyfus, toisintokuume ja lämmin tauti

Längelmäen mikrofilmatut kirkonkirjat nälkävuosien 1866–1868 ajalta löytyvät internetistä ja vielä Kansallisarkiston virallisista kokoelmista helposti. Ne löytyvät myös useammasta muusta kokoelmasta. Tuo Kalle Poukka oli nuori mies ja vasta isännäksi tullut Längelmäen Hakosalmen kylän Kaarlentalon Poukalle.

Kirkonkirjat näyttävät, että Kalle Poukka, viralliselta nimeltään Carl Gustaf Poukka oli syntynyt 20.11.1842 Längelmäen Solttilan Mikkolassa ja hän kuoli 28.3.1869 Längelmäen Hakosalmen Poukalla. Carl Gustaf Poukan isä Carl Poukka oli kuollut edellisen vuoden keväällä 15.4.1868. Poukka oli hänen sukutilansa, mutta lastensa syntymän aikoihin hän oli asunut muutamia vuosia vaimonsa edesmenneen miehen tilalla Längelmäveden toisella puolen Längelmäen Solttilassa.

Vanhempi Kalle Poukka kuoli juuri sinä pahimpana nälkävuonna ja hänen poikansa nuori isäntä Kalle Kustaa Poukka seuraavana keväänä.

Kun tarkistin kirkonkirjojen kuolleiden ja haudattujen listoja, silmiini osui jatkuvasti kertautuva kuolinsyy tyfus. Aluksi luulin, että tyfus tarkoitti keuhkotautia, johon tautiin tuohon aikaan kuoltiin. Pian kuitenkin selvisi, että tyfus tarkoittaa lavantautia tai pilkkukuumetta.

Erinomainen kirja Längelmäen historia III  kertoo sivulla 25, että vuonna 1867 kuoli Längelmäellä 62 henkilöä pilkkukuumeeseen. Tuolloin esiintyi myös toisintokuumetta ja ehkä lavantautiakin kirjan mukaan. Tauteja levittivät kerjäläiset, joita oli liikkeellä kadon aiheuttaman nälän vuoksi pohjoisen suunnalta läheltä ja kauempaa.

Vuonna 1868 kuoli kirjan mukaan 316 längelmäkiläistä hermokuumeeseen eli lämpimään tautiin, joka oli ilmeisesti lavantauti. Historiakirja kertoo, että kuolleita oli niin paljon, että heitä haudattiin yhteishautoihin.

Nälkävuodet iskivät rajusti

Laskin Längelmäen kuolleitten ja haudattujen listoilta kuolleiden määrät kuukausittain ja vuosittain noin kymmenen vuoden ajalta. Havaintoni oli, että normaalivuonna kuoli noin 70 henkilöä vuodessa.

Jo ensimmäisenä nälkävuonna 1866 kuolleisuus oli yli kaksinkertaistunut. Samoin oli seuraavana vuonna. Pahimpana nälkävuonna 1868 kuoli Längelmäellä 454 henkilöä. Näistä henkilöistä historiakirjan mukaan kuoli 316 yksistään lavantautiin.

Tuo 454 kuollutta on hyvin suuri luku kunnassa, jossa oli historiakirjan mukaan vain 3 300 asukasta vuonna 1860. Se on samansuuruinen luku kuin nyt koko Suomessa koronaan kuolleet koko vuodessa!

Näiden kolmen nälkävuoden aikana kuoli noin 540 henkilöä ylitse normaalin kuolleisuuden, joka on 16 prosenttia kaikista längelmäkiläisistä. Selvityksessä ei ole eritelty, oliko luvuissa ulkopaikkakuntalaisia tai miten heidän kuollessa meneteltiin. Taulukossa on vain laskettu Längelmäellä kuolleet ja haudatut.

Kirkonkirjoissa kuitenkin jokaisen kohdalla on Längelmäen kylä ja talo, josta kuolleet olivat peräisin. He ovat voineet olla myös vuokralaisia kirkonkirjojen mukaan.

Talosta kuoli isännät

Kalle Poukka ja Kalle Kustaa Poukka kuolivat molemmat kirkonkirjojen mukaan tyfukseen eli siis lavantautiin tai pilkkukuumeeseen. Poukan talosta olivat kuolleet vuoden sisällä sekä vanha isäntä että nuori isäntä. Taloon jäi vain leski ja pieni tytär. Puolitoistavuotias poikakin kuoli myös kuristustautiin samana vuonna kuin isänsä.

Tämä aiheuttaa tietysti talossa monenlaisia ongelmia ja myös taloudellisia ongelmia.

Taloon tuli miniän lisäksi vähän myöhemmin miniälle uusi aviomies, kanttori Kajaan. Kalle Kustaa Poukan nuorempi veli Nikolai löysi naapurista samoihin aikoihin saman kylän Wanhataloon muuttaneen nuoren 15-vuotiaan Fredrika-tyttären ja he avioituivat 1872, kun nälkävuodet olivat jo ohi. Fredrikakin oli ehtinyt täyttää 18 vuotta. Sisaruksia ei Fredrikalla ollut.

Vapaus- ja sisällissodan uhrimäärät

Vertailun vuoksi etsiskelin kuolleisuuskuluja vapaus- ja sisällissodan ajalta. Längelmäen historiakirja kertoo, että Längelmäen kirkon hautausmaalla olevassa muistopatsaassa on 126 Längelmäen alueella kuolleiden punaisten nimet, joista 17 oli längelmäkiläisiä. Myöhemmin vankileireillä kuoli vielä noin 60 punaista Längelmäeltä nälkään ja siitä johtuviin kulkutauteihin muun muassa espanjantautiin.

Sodan aikana oli myös nälkää koko kansalla. Valkoisten kokonaiskuolleisuusmääriä Suomen vapaus- ja sisällissodassa en kirjasta löytänyt, mutta siinä oli maininta, että Länkipohjan taistelussa kuoli 37 valkoista ja haavoittui 88. Punaisia kuoli tuossa taistelussa kaikkiaan 59, joista längelmäkiläisiä oli neljä.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että sodassa kuolleiden längelmäkiläisten määrä on alle 100 henkilöä yhteensä. Sivujuonena kerrottakoon, että oma äidinisäni vanhempi veli kuoli tuossa sodassa Kuhmoisten taistelussa maaliskuussa 1918 ja äidinisäni jäi taloon 13-vuotiaana ainoaksi mieheksi ja isännäksi, jota tehtävää hän hoiti lähes 70-vuotiaaksi ja osallistui talon töihin kuolemaansa saakka lähes 90-vuotiaaksi Lammilla.

Talvi- ja jatkosodan uhrimäärät

Talvi- ja jatkosodassa längelmäkiläiset pantiin eturintamalle, jossa uhreja tuli suhteellisesti paljon.

Talvisodassa kuoli Längelmäen historiakirja III:n mukaan 91 sotilasta (sivu 416). Jatkosodassa kuoli yhteensä 109 längelmäkiläistä eli yhteensä tasan 200 henkilöä, joista 197 on haudattuna Längelmäen sankarihautaan.

Kuolleiden joukossa myös Längelmäen kirkonkylästä eli Hakosalmen kylästä Wanhatalon lähisuvusta kaksi isäntää. Toinen oli Uudentalon isäntä, jonka tilalle tuli toinen veli viljelemään tilaa ja Vanhatalon isännän veli Hakosalmen Rantamäeltä. Kaikkiaan Hakosalmen kylästä kuoli rintamalla lähes kymmenen miestä. Lapin sodassakin tuli vielä joitakin uhreja.

Kuten anoppini Aino Vanhatalo sanoi aikoinaan, että Längelmäen kunnan tulevaisuus olisi ollut erilainen, jos Längelmäen sankarihaudassa olevia uhreja ei olisi tullut. Tietysti sodissa on vielä loukkaantuneet, vammautuneet, lesket, orvot ja puoliorvoksi jääneet.

Jatkosodan jälkeen piti lisäksi palauttaa Suomeen muuttaneet inkeriläiset ja sotavangit Neuvostoliittoon. Heitä oli ollut myös maatiloilla. Äitini jaksoi Lammilla kehua, että venäläinen sotavanki oli ainoa, joka auttoi häntä noin 14-vuotiasta tyttöä nostelemaan 50-60 kilon viljasäkkejä ja maitotonkkia. Miehethän olivat sodassa. Jatkosodan jälkeen piti myös asuttaa kotinsa menettäneet karjalaiset, joita oli noin 400 000 henkilöä.

Miksi Kalle Poukan hautapaikkaa ei tiedetä?

Alkuperäisen tehtäväni selitykseksi voi tulla se, että kunta ja seurakunta olivat varsin sekaisin nälkävuosien suuren kuolleisuuden takia. Uhreja oli jouduttu hautaamaan jopa joukkohautoihin. Varmaan aika kului noina aikoina muihin asioihin kuin vainajien muistomerkkien rakentamiseen.

Toinen sivuhuomio oli, että Hakosalmen Vanhassatalossa vaihtui isäntäväki myös nälkävuonna 1868. Längelmäen Mulkoilan Sillanpäässä muutaman vuoden vuokraviljelijänä ollut Simo Simonpoika myöhemmin Wanhatalo muutti Hakosalmen Vanhaantaloon aluksi vuokraviljelijäksi perheensä kanssa.

Oliko syynä ollut se historiakirjan kertoma tieto, että Längelmäen keskiosissa vältyttiin suuremmilta halloilta suurten järvien ansioista pahimpana katovuonna 1867? Hakosalmen kylä on Längelmäveden rannalla ja tunnetusti hallat tulevat sinne keskimääräistä sijaintiaan myöhemmin.

Nälkävuodet kaatoivat paljon kansaa

Jos verrataan nälkävuosien kurjuutta molempien sotien uhrimääriin tai koronan uhrimääriin, niin nälkävuosien kuolinluvut ovat huomattavasti suurempia sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Nälkävuosien joukkohautojen paikat löytyisivät varmaankin seurakunnan arkistoista.

Nälkävuosien kuolleisuustaulukosta voi havaita, että kuolleisuus oli suurinta aikana, jolloin piti tulla toimeen pääasiassa varastoidulla ruoalla, koska kasvukautta ei ollut. Olen monesti pohtinut sitä, että milloin huhtikuun loppupuolella kitsaasti alkava kasvukausi on Suomessa niin pitkällä, että sillä ruoalla voi tulla toimeen.

Taulukosta näkee, että kuolleisuus laski selvästi kesäkuussa useampana vuonna. Mitä kesäkuussa syötiin, kun viljat ja kasvikset eivät juuri ole vielä kesäkuussa kasvaneet riittävästi?

Toivoisin, että myös nälkävuosia muistettaisiin valtakunnallisesti ja paikallisesti myös silloin kuin sotia ja sotien uhreja muistetaan. Myös itsenäisyyspäivinä. Nälkävuodet olivat autonomian aikaan, jolloin Suomi valmistautui itsenäisenä valtiona olemiseen. Nälkävuodet eivät olleet kuin 50 vuotta vapaus- ja sisällissotaa aiemmin.

Kaikista näistä kolmesta vaikeasta ajasta seurasi leskiä ja orpoja ja niistä seurasi sekä henkisiä että taloudellisia ongelmia ja monenlaista inhimillistä kärsimystä.

Hilkka Vanhatalo