Piispa vihki rukoushuoneen kirkoksi 30 -vuotisjuhlassa

Länkipohjan rukoushuoneen ja sen lisäsiiven kohtaloa puitiin kesäkuun alussa, ja Jämsän kirkkovaltuusto hyväksyi siiven purkamisen kosteusvaurioiden takia. Tuolloin harkittiin myös koko rakennuksen purkamista.

Jämsäläisten mukaan kirkkohallituksen tiedossa ei ollut, että Länkipohjan rukoushuone olisi kirkko, joten rakennusta ei siksi tarvitsisi pitää kirkkolain mukaisena kirkollisena rakennuksena. Siksi katsottiin, että purkupäätöstä ei tarvitsisi alistaa tuomiokapitulille ja kirkkohallitukselle, vaan toimivalta on yksinomaan seurakunnalla.

Asian tiivisti tuolloin seurakunnan talousjohtaja Anneli Hell näin:

— Purkaminen voitaisiin toteuttaa paikallisin päätöksin ja Jämsän kaupungin luvalla.

Keski-Suomen museo ei lausunnossaan kuitenkaan puoltanut rakennuksen purkamista, vaan piti tärkeänä, että rukoushuoneen kirkkosali säilytetään osana historiallista julkista kirkonmäen maisemaa.

Näin myös päätettiin tehdä.

Längelmäen seurakunnan ensimmäinen kanslisti-taloudenhoitaja Mirja Jaskari on kerännyt rukoushuonetta koskevia papereita omasta mielenkiinnostaan. Yksi häneltä kuitenkin puuttui: rukoushuoneen 30-vuotisjuhlasta ja uudelleen käyttöön vihkimisestä kertonut lehtileike syyskuulta 1968.

Se löytyi Oriveden Sanomien arkistosta. Kuvassa silloinen kirkkoherra Seppo Kaarna seisoo uudistetun kyläkirkon edessä. Kuvatekstissä kerrotaan, että kirkon vihki tarkoitukseensa sunnuntaina 8.9. piispa Erkki Kansanaho.

— Viekää tuhkatkin pesästä, Jaskari tuhahtaa.

Hän kokee, että Länkipohjaa hävitetään nyt kovalla kädellä, ja Jämsän seurakunnalle rukoushuonekin on vain rasite. Siksi ilmaan heitettiin jo ajatus sen kokonaan purkamisesta.

— Myös entinen Längelmäen kirkkoherra Jouko Vaherniemi on samoilla linjoilla kanssani. Rukoushuoneella ei olisi voitu pitää kirkollisia tilaisuuksia, ellei sitä olisi vihitty kirkoksi, hän vetoaa.

— Se, että sitä nimitetään rukoushuoneeksi eikä kirkoksi, johtuu rakennuksen syntyhistoriasta. Sillä haluttiin kunnioittaa sitä, että rakennus on tehty lahjoitusvaroin. Tontinkin sille lahjoitti Uotilan isäntä Naapi, Jaskari lisää.

Ennen häntä seurakunnan paperitöistä huolehtivat kirkkoherrat ja papit, mutta 70-luvun alussa tämä vanha perinne purettiin. Tehtävään palkattiin ulkopuolinen henkilö, Längelmäellä siis Mirja Jaskari, joka oli sitä ennen työskennellyt 14 vuotta Ensin kenkätehtaan konttorissa.

Tästä historiasta johtui, että seurakunnan papereitakin oli ympäri pitäjää: pappilan vintillä, pankin kellarissa tai kirkkohallintokunnan puheenjohtajan Niemelän kotona. Tuo elin vastasi kirkkoneuvostoa.

— Orivedellä tosin oli kirkkoherranvirasto jo lapsuudessani, ja niin oli Längelmäen pappilassakin, mutta sen papit hoitivat vaimojensa avustamina.

Jaskari on edelleen tuohduksissaan pelkästä ajatuksesta purkaa koko rukoushuone. Hän muistuttaa, että myös Päiväkummun riihikirkko on vihitty kirkoksi.

Jälkikäteen rakennetun siipiosan perään ei Jaskarikaan huutele. Hän kuitenkin ihmettelee, miten jatkossa hoidetaan esimerkiksi kirkkokahvien tarjoaminen. Muutama pöytä poistettujen takimmaisten penkkien paikkalla ei siihen oikein riitä, kun ei ole paikkaa edes kahvinkeittoon. vai laitetaanko kahvinkeitin putputtamaan kirkkosalin nurkkaan?

Mirja Jaskari tietää tallettamiensa dokumenttien perusteella, että Länkipohjan rukoushuoneen rakentamiseen antoivat merkittäviä lahjoituksia monet kylän isännät. Länkipohjan Rukoushuoneyhdistys puolestaan lahjoitti 30-vuotisjuhlassa rukoushuoneelle uuden ehtoolliskaluston. Rukoushuone purettavan lisäsiiven puolelta kuvattuna. Kuva Vesa Kangas.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?