Moukarinheitto. Se on laji, jonka veteraanisarjoissa tehdyistä kisasuorituksista Maija Turpiainen muun muassa Orivedellä tunnetaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, saatettaisiin maanantaina 80 vuotta täyttänyt Turpiainen tuntea menestyksekkäästä hiihtourasta.
Vuonna 1955 hän osallistui Hauholla nuorten hiihdon Hämeen piirinmestaruuskilpailuihin ja voitti oman sarjansa reilusti. Sen ansiosta Turpiainen valittiin Hiihtoliiton valmennusryhmään Pajulahteen Suomen valmennusryhmään.
– Tuli yleislakko. Se sotki kaiken. Kukaan ei vienyt minua Pajulahteen. Kyllä minä silloin porasin, se harmitti minua todella paljon, Turpiainen muistelee.
Turpiaisen sukujuuret ulottuvat Karjalan Kivennavalle. Hänen syntymätodistuksessaankin lukee Kivennapa, vaikka oikeasti perhe oli tytön syntymän aikaan evakkomatkalla Hauholla Vuolteen kartanossa.
– Minä olenkin kartanon tyttäriä. Olen nimittäin syntynyt elokuussa 1940 Vuolteen kartanossa, Turpiainen naurahtaa.
Sieltä perhe lähti takaisin Kivennavalle, jossa perhe oli virallisesti kirjoilla.
Längelmäestä tuli kotipaikka
Karjalasta perhe joutui lähtemään vielä toistamiseen. Vuosi oli 1944 ja kotipaikka löytyi Hollolasta. Sieltä perhe muutti Längelmäelle ensin Puharilaan ja sitten Tunkelon ison talon pihan pikkumökkiin. Jouluna 1947 tapahtuneen muuton Turpiainen muistaa hyvin.
– Tunkelossa oli iso ankka. Se alkoi jahdata minua ja kaatoi lumihankeen, kun en ehtinyt siltä karkuun.
Tunkelon mökissä asuessaan perhe alkoi rakentaa lähelle omaa kotitilaa. Lapset kävivät Hiukkaan koulua, joka sijaitsi viiden kilometrin päässä. Talvisin matka lyheni kahteen kilometriin, kun kouluun pääsi oikaisemaan Längelmäveden jäätä pitkin.
Kotirantaa vastapäätä Längelmäveden toisella puolella oli Länkipohja. Siellä sijaitsi Kuparisen saha.
– Isä laittoi minut viemään sinne hevosella jyviä myllyyn. Yritin siellä kamalasti itse kantaa jyväsäkkejä. Minulla oli huopatossut jalassa ja olin aina turvallani. Myllyn pojat kuitenkin auttoivat ja veivät säkit. Olin silloin 14-vuotias.
Myllyn työntekijöiden jäyniltä ei kuitenkaan voinut välttyä. Esimerkiksi yhden kauppareissun aikana myllyn miehet olivat piilottaneet nuoren kulkijan hevosen.
– Kyllä säikähdin, että mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoista se kiusanteko kuitenkin oli.
Maatilan työt tulivat kotona Turpiaiselle tutuiksi. Niissä hän myös mielellään vanhempiaan auttoi. Hän lypsi lehmiä, kuljetti maitotonkkia maitolaiturille ja loi sontaa. Hän ennätti myös maitoautoon Sylvialle repsikaksi.
Kotona odotti kangaspakka
Turpiainen on ollut koko ikänsä innokas käsityöihminen. Perheen kotona Längelmäellä oli kangaspuut, joita Turpiainen halusi oppia käyttämään. Neuvoja hän sai äidiltään. Itse kasvattamistaan pellavista tytär sai kutoa muun muassa lakanakangasta.
Längelmäen kirkonkylän käsityökerhossa hän ryhtyi käymään 17-vuotiaana. Kerhossa hän kutoi muun muassa ikkunaverhot. Länkipohjan kutomakerhossa joitakin vuosia myöhemmin valmiiksi tulivat muun muassa täkänä ja raanu.
– Olin Lempäälässä kotiteollisuuskoulussa 1961–62. Se oli vuoden kestävä ompelulinja. Kutomalinjakin olisi ollut, mutta äiti sanoi, että ei minun sinne kannata mennä, kun osaan jo kutoa.
Kouluvuoden jälkeen Turpiainen palasi kotiin. Hänen äitinsä oli ostanut suuren pakan miesten paitakangasta. Siitä Turpiainen ompeli kolmelle veljelleen ja siskon miehelleen samanväriset paidat, jopa kaksikin.
Äidilleen ompelutaitoinen tytär valmisti asun villakankaasta. Vaatteita on valmistunut myös muille sukulaisille sekä omaan käyttöön ja kahdelle omalle lapselle. Puoliso Esko on saanut silkkisolmion ja paljon metsästysvaatteita, ystävät muun muassa hartiahuiveja.
Kangaspuitakaan Turpiainen ei unohtanut: niiltä on vuosien aikana valmistunut runsaasti mattoja, raanuja, verhoja, kaitaliinoja, vilttejä, shaaleja sekä pitkiä ja leveitä pöytäliinoja. Juuri kudonnan parissa hän myöntää viihtyneensä kaikkein parhaiten.
– Kun muutin uudelle paikkakunnalle, niin ensimmäisenä etsin sieltä paikan, jossa pääsen kutomaan. Niin tärkeää se minulle on ollut. Olen myös tarkoituksella lahjoittanut paljon tekemiäni töitä eteenpäin. En minä niitä kaikkia itse olisi ehtinyt käyttää. Käyttötavaroita nämä ovat eivätkä mitään kaapin täytteitä.
Esimerkiksi mattoja hän on lahjoittanut aikoinaan useita kymmeniä pakolaisille. Hänen oma mattotarpeensa väheni pienempään asuntoon muuttamisen myötä.
Yhden villakankaisen, vihreän ja kukkakoristeisen pöytäliinan käytön Turpiainen myöntää jääneen vähälle. Pöydän päälle se on levitetty vain kerran. Se on kuitenkin esimerkki väristä, josta hän pitää.
– Se minua käsitöissä on aina kiinnostanut, kun olen saanut suunnitella erilaisia töitä. Värien sommittelusta olen aina tykännyt. Jos itselleni teen jotain, niin vihreän ja violetin sävyjä silloin suosin.
Susiparin yhteisiä vuosia on jo 30
Nyt käsitöiden teko on jäänyt vähemmälle. Turpiainen lupaa tehdä enää vain pieniä töitä, esimerkiksi kolmiohuiveja tai nopeita ompelutöitä, sillä kolme vuotta sitten tehty sydänleikkaus on vienyt oman veronsa.
Kiitollinen Turpiainen on kuitenkin siitä, että hänen elämänsä vielä jatkuu.
– Tykkäisin vielä mennä kutomaan, mutta kun enää en jaksa. Sukkiakaan en enää kudo, kädet puutuvat siinä liikaa. Mutta kuulakisoissa kävin tuossa Suojan kentällä. Kyllä se tuntui mukavalta käydä kisaamassa!
Turpiainen asui pitkään Tampereella ja työskenteli autonkuljettajana. Auto- ja kuljetusalalla hän aloitti työskentelyn jo alle parikymppisenä N.T. Lahtisella. Paunun linjan rahastajaksi hän siirtyi vuonna 1961. Turpiaisen alkoi kutenkin mieli istua myös ratin taakse.
Kolmekymppisenä hän hakikin Jalasjärvelle linja-autokurssille. Sille häntä ei kuitenkaan vakituisen työpaikan vuoksi valittu.
– Kävin sitten teoriakokeessa ja läpäisin sen. Sen jälkeen vuokrasin omin varoin linja-auton ja kävin tekemässä ajokokeen. Se meni läpi ensimmäisellä kerralla, Turpiainen kertoo.
Tampereen kaupungin ensimmäinen naiskuorma-autonkuljettaja hänestä tuli joulukuussa 1975. Lisäkilometrejä kertyi vapaa-ajalta, jolloin hän toimi muun muassa tamperelaisten jalkapallojoukkueiden ottelukuskina.
Orivedelle Turpiainen muutti nykyisen puolisonsa Esko Saramäen kanssa vuonna 1995. Silloin löytyi oma unelmien tupa Hirsilästä. Se on nyt vaihtunut Oriveden keskustassa sijaitsevaan kaksioon.
Yhteistä taivalta kaksikolla on nyt takanaan 30 vuotta.
– Tansseista se meidän juttu aikoinaan alkoi. Se oli meidän yhteinen harrastuksemme, samoin kuin kalastus. Ja susiparihan me muuten yhä olemme, Turpiainen naurahtaa.
Lue tästä, kuinka Maija Turpiainen pärjäsi Suojan kentällä yleisurheilukisoissa: Kaisa Kymäläinen pukkasi kesän kärkituloksensa kotikentällään – sisko oli ensimmäistä kertaa mukana samassa kuulakisassa
