Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. päivä marraskuuta 1939. Valmistautuminen poikkeusoloihin oli puutteellista, koska hyökkäykseen ei uskottu. Jo vuonna 1918 oli elintarvikepulan takia jaettu leipäkortteja, mutta tämä kokeilu epäonnistui pahasti. Samoin kävi kieltolaille. Suunnitelmia kuitenkin tehtiin, mutta kansanhuoltoministeriö perustettiin vasta syyskuussa 1939.
Keskuudessamme elää vielä paljon henkilöitä, jotka muistavat korttikauden. Perheessämme oli vuonna 1939 kuusi lasta. Meillä tunnettiin säännöstely aivan konkreettisesti, koska isäni Eemeli Törmä nimitettiin 12.10.1939 Oriveden kunnan kansanhuollon johtajaksi. Hän oli syntynyt vuonna 1893 ja oli liian vanha joutuakseen rintamalle.
Minä olen syntynyt vuonna 1941, kun vanhempani luulivat, että talvisota riitti! Vanhin sisareni, vuonna 1923 syntynyt Anna-Liisa auttoi isää kunnantalolla ostokorttien jakamisessa. Jo ennen sotaa isäni oli toiminut Orivedellä kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana.
Heti syyskuussa 1939 laitettiin valtion ostokortin taakse nestemäiset polttoaineet, lokakuussa sokeri ja kahvi. Kahvin säännöstely oli kansalle kova paikka.
Vuonna 1940 kortille joutuivat ravintorasvat ja maito, lokakuussa tuoreet ja kuivatut hedelmät, saippua, tekstiilit ja jalkineet sekä tekstiiliteollisuuden raaka-aineet. Marraskuussa liha ja perunajauho. Vuonna 1941 kananmunat, marmeladit ja mehut. Vuonna 1942 peruna, tupakka, makeutusaineet ja makeiset.
Erilaisia ostokortteja oli puolensataa
Valtion ostokortteja oli kaikkiaan 53 erilaista. Korttien erotteluun käytettiin aakkostusta ja värejä. Esimerkiksi E tarkoitti erittäin raskasta työtä tekeviä, J mallasjuomia ja olutta, M maitoa, Y yleisostokorttia.
Kaiken säännöstelyn perustana olivat nämä valtion ostokortit. Aluksi puhuttiin leipäkorteista. Koko Suomen kansa jaettiin sukupuolen, iän ja ammatin mukaan omiin ryhmiinsä, joille laskettiin päivittäiset, viikoittaiset ja kuukausittaiset kulutusmäärät.
Näillä määrillä pysyi terveenä ja työkykyisenä, mutta myös nälkäisenä. Tällä systeemillä niukat varannot jaettiin näinä nälkävuosina tasaisesti kaikille.
Kansanhuolto valvoi viljelijöiden ja karjankasvattajien luovutusvelvollisuuksien täyttymistä. Jokaisella tilalla oli sille määrätyt luovutusmäärät viljalle, lihalle ja maidolle. Luovutetut määrät jaettiin sitten kansalaisille korttiannoksina.
Kansalaiset saivat joka kuukaudeksi uudet kortit. Kun näitä ostokortteja jaettiin kunnantalolla, ei ihmisiltä juuri myötätuntoa herunut. He saattoivat olla usein suorastaan vihamielisiä.
Isäni oli hermoiltaan aika rauhallinen tyyppi, joten hän pärjäsi tässä revohkassa, vieläpä evakoiden asuttamisessa. Sekin kuului hänen tehtäviinsä.
Puute tavaroista edisti omavaraisuutta, ruokki kekseliäisyyttä ja salakauppaa
Suomalaiset olivat kekseliäitä korvaamaan puuttuvia tavaroita. Tässä on joitakin esimerkkejä siitä, miten toimittiin. Monilla perheillä oli vaikkapa yksi sika sikolätissä, kanoja kanalassa ja tietenkin kasvimaa, perunamaa ja omenapuita sekä marjapensaita.
Metsästä poimittiin mustikoita ja etenkin puolukoita. Nurkan takana saattoi kasvaa kessua, ja vadelmanlehtiä kuivattiin teeksi.
Joku osasi tehdä kenkiin puupohjat, kaninnahasta rukkaset tai punoa paperinarusta käsilaukun. Tuhkaa ja lipeää käytettiin pyykinpesuun, siirappia tehtiin sokerijuurikkaasta ja niin edelleen.
Salakuljetus ja salakauppa kukoistivat. Jos rahaa oli, niin tavaraa kyllä löytyi.
Isäni toimi kansanhuollon tehtävissä loppuun saakka. Lopulta säännöstely päättyi vuonna 1954. Jo helmikuussa 1946 oli saapunut Turun satamaan rahtilaiva Herakles. Se toi lastissaan 2 500 tonnia kahvipapuja. Se oli suomalaisille riemun päivä. Sikuripötköt, paahdettu ruis ja kuivatut voikukanjuuret saatettiin unohtaa.
Suomalaisethan juovat yhä kahvia eniten maailmassa. Se on nykyään hyvä kauppojen sisäänvetotuote. Muistin virkistämiseksi tässä on hyvä tuoda esille, että vuodesta 1940 siirretyt Helsingin olympialaiset sekä Miss Universum Armi Kuusela olivat tähtihetkiä suomalaisille kesällä 1952!
Ei sovi unohtaa myöskään sotakorvauksia, jotka maksettiin Neuvostoliitolle. Nämä korvaukset rasittivat maan pääsemistä jaloilleen.
Muistot korttikaudesta on talletettu Oriveden arkistoon ja Itsenäisyyden museoon
Löysin isäni jäämistöstä ison ruskean, suljetun kirjekuoren, jonka päällä luki ”Oriveden kunnan arkistoon”. Sisällä oli kaikista valtion ostokorteista sileä kappale, jossa ei ollut mitään merkintöjä. Noudatin aikanaan hänen toivomustaan ja vein ne Oriveden kunnantoimistoon. Kunnanjohtaja, joka tunsi hyvin vuonna 1970 kuolleen isäni, kiitti ja lupasi järjestää arkistosta paikan näille ostokorteille.
Yksi ostokortti säilyi, tosin siinä ei ollut irti leikattavia pieniä kuponkeja, aina vuoteen 1970 asti. Yllätys, yllätys, se oli viinakortti! Ostokorttiajalta tunnetaan muun muassa seuraavat sanonnat: ”Musta Pörssi”, ”tiskin alta myynti” ja ”hamstraus”.
Isän jäämistöstä löytyi useita dokumentteja ja suuri määrä oman perheen ostokortteja, joissa oli enemmän tai vähemmän kuponkeja jäljellä. Mitenkähän nykyihmiset selviytyisivät tuonkaltaisesta säännöstelystä ja niukkuudesta?
Sota-ajan väestön oli pakko selviytyä. Siitä alkoi sitten sodanjälkeinen jälleenrakennus, joka hakee vertaistaan maailmassa. Ennennäkemätön nousu johti meidät monessa asiassa maiden eturiviin. Tämä Onnellisin kansa.
Kun korona-aikana harrastusmenot jäivät vähiin, oli aikaa koota nämä korttiasiat kansioon. Kun se oli valmis, luovutin kansion Matti Rajasaarelle liitettäväksi Itsenäisyyden museon kokoelmiin muidenkin tarkasteltavaksi.
Itsenäisyyden museo sijaitsee Salossa Hermannin koulun pihapiirissä. Alakerrassa on Veteraanipaja, jossa jo harventuva joukko veteraaneja kokoontuu. Matti Rajasaari on tämän museon esineistön koonnut ihan omana harrastuksenaan.
Eero Törmä
