1 550 kilometriä tuntui kropassa. Pitsan leikkaaminen oli sen jälkeen melkoista rääpimistä, ja autokin on täytynyt reissun jälkeen käynnistää vasemmalla kädellä. Näin tunnustavat juupajokelaiskaverukset, jotka taannoin taittoivat moottorikelkoilla reissun Juupajoelta Leville.
Kaikki on kuitenkin selvästi ollut sen arvoista. Reissusta on ehditty hädin tuskin kotiutua, kun ensi talveksi on jo vähän suurempia suunnitelmia. Mutta palataan niihin tuonnempana ja mennään ensin ajassa joitakin vuosia taaksepäin.
– Sosiaalisesta mediasta on tullut katseltua, kun jotkut ovat tehneet tällaisia tempauksia ja ajelleet pitkiä matkoja. Omia nurkkia on tullut itsekin koluttua niin pitkään, että ne rupesivat jo kyllästyttämään. Jo muutamia vuosia sitten puhuin ekan kerran, että lähdetään kelkoilla pohjoiseen, mutta ei oikein tuntunut olevan innokkaita, Esko Laurén kertoo.
Viime vuonna hän kuitenkin avasi kahvipöydässä suunsa uudelleen. Silloin pöydässä sattui istumaan Henri Soikka, joka sanoi heti, että hän ainakin on lähdössä tuohon reissuun.
– Siitähän sitä sitten lähdettiin pikkuhiljaa suunnittelemaan, Laurén toteaa.
Veteraaniosastokin pysyi perässä
Viime keväänä matkaan starttasi seitsenhenkinen porukka, ja reitti kulki hiukan keskemmältä Suomea kuin kuusihenkisellä joukolla nyt. Tänä vuonna ylös noustiin idempää. Laurénin ja Soikan lisäksi Nestori Moisio oli mukana jo ensimmäisellä reissulla. Jussi Valkeajoki sen sijaan seurasi kavereiden matkantekoa livenä puhelimelta.
– Katselin kaiken aikaa, että missä he menevät ja ajattelin, että olen kyllä mukana seuraavalla kerralla, jos mukaan otetaan.
Ja otettiinhan toki! Hyvä porukka on jutun suola, samoin kuin se, että yllätyksiäkin pitkän matkan varrelle mahtuu.
– Porukka on iso juttu. Jussiakin jännitti, että muut joutuvat häntä odottamaan, mutta toitotin sitä, että yhtä nopeita tässä kaikki ollaan. Ja hyvin veteraanimieskin päästi sieltä tulemaan, Laurén nauraa.
Väittävät tosin nuoremmat ensin, ettei heille tullut edes hikikään reissulla.
– Kypärän alta nousi höyry, Valkeajoki kuittaa.
– Se oli lämmitetty visiiri, Moisio veistää takaisin.
Piikittelyn jälkeen porukka kuitenkin yhteistuumin korostaa varusteiden merkitystä. Kypärien ja ajokamppeiden on syytä olla kunnossa.
300 kilometriä päivässä
Myös reitin suunnitteluun kannattaa varata aikaa, matkalaiset vinkkaavat.
– Netissä on onneksi aika hyvin kelkkareitit näkyvillä. Sieltä merkkailtiin ja katseltiin sopivia päiväetappeja niin, että saadaan bensat ja majoitukset sopivasti. Lisäksi sieltä näkee, minkä kerhon alueella ajetaan, jotta tietää kysyä luvat reiteille, Laurén selvittää.
Kun matkaan lähdettiin Juupajoelta tiistaina, oltiin Levillä perillä lauantaina. Pisimpänä päivänä matkaan lähdettiin seitsemän aikaan aamulla ja majapaikkaan saavuttiin iltayhdeksältä. Yöpymispaikat oli varattu Suonenjoelta, Vuokatista, Taivalkoskelta, Savukoskelta ja Leviltä.
– Suunnilleen 300 kilometriä päivässä. Jos oli hyvää reittiä, ajettiin pidempiä pätkiä kerralla, Moisio kertoo.
Moottorikelkan kyydissä ja selkärepussa matkasi parin yön kamppeet ja vaihtovaatteet. Huoltoauto tuli Taivalkoskelle. Pääsääntöisesti säät suosivat, mitä nyt yhtenä päivänä räntä- ja vesisade kasteli läpimäriksi.
– Se on pirullista, kun välillä tulee hiki ja sitten kun vähentää vaatteita reppuun, ajetaankin 40 kilometriä jäänselkää ja on muna-asennossa kelkan päällä, ettei kävisi niin tuuli, Laurén kuvailee.
”Sen verran rupesi kismittämään”
Osalla porukasta matkanteko tosin tyssäsi heti alkuunsa.
Laurénin kelkasta meni etupukki poikki heti ensimmäisenä päivänä.
– En päässyt kuin Hankasalmelle asti. Sen verran rupesi kismittämään, että kotiin tullessani ostin uuden kelkan, jotta pääsin jatkamaan reissua. Menin huoltoporukan mukana Taivalkoskelle ja jatkoin siitä reissua muun porukan mukana.
Paluumatkan kaikkien kelkat tulivat suunnitellusti autokyydillä.
Soikka joutui jättämään leikin kesken toisen päivän jälkeen kelkan hajottua.
– Metsäpeuran näin reitin varrella. Se oli meikäläisen kohokohta, hän naurahtaa.
Sodankylästä muulle porukalle on jäänyt mieleen reitillä ollut panssarivaunu. Etukäteen vähän mietitytti, saako lakkojen takia bensaa. Se huoli osoittautui turhaksi.
Soikka kuvailee reittien olleen huonompia kuin edellisellä reissulla. Alkupäässä paikat olivat jäässä.
– Aika paljon oli kelkanlevyistä ränniä ja paljon puun kiertoa. Aina kuitenkin vastaan tulee sellaista, mitä ei autolla näe, Laurén kiteyttää.
– Ensimmäisenä päivänä pieni pätkä reitistä oli suljettu. Siinä luovittiin palan matkaa Salokunnantien kaltaisen tien penkkoja pitkin, Valkeajoki kertoo.
Muita kelkkailijoita reitillä kuuluu näkyneen harvakseltaan ennen pohjoista.
– Myös parhaat maisemat ovat loppupäässä, kun rupeaa olemaan tunturin tynkää, Moisio fiilistelee.
Lähtö kotipihaa kauempaa
No entäs se ensi vuoden reitti sitten? Se siis ainakin on varmaa, että jos lunta tulee, reissusaaga jatkuu.
– Tarkoitus olisi, ettei ensi vuonna lähdetä heti kotipihasta. Jos menisi vähän pohjoisempaan ja kiertäisi pohjoista, vähän Norjan ja Ruotsin puoleltakin. Sinne se täytyy mennä, jos oikein maisemia haluaa lähteä katselemaan, Esko Laurén sanoo.
