Synnytyssalikätilönä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa työskentelevä orivesiläinen Piia Immonen liikuttuu aika ajoin työnsä äärellä.
– Jos isä alkaa itkeä valtoimenaan, voimakas tunnereaktio saattaa tulla myös minulla ja näyttäytyä ulospäin itkuna. Tai jos perhe vaikka hyvin pitkän lapsettomuusprosessin myötä saa lapsen vihdoin viimein syliinsä ja sieltä tulee vahva tunnereaktio, saattavat myös itselle tulla vastavuoroisesti kyyneleet silmiin, kuten myös toisessa ääripäässä, kun perhe tulee synnyttämään kuolleen lapsen.
Immonen valmistui kätilöksi vuonna 2010 ja on työskennellyt synnytyssalissa seitsemän vuotta. Enää vauvan syntymä ei aiheuta niin suurta kuohua sydämessä kuin vielä opiskeluaikoina tai uran alkuaikoina.
– Ei siihen kuitenkaan missään nimessä turru, enkä voi sanoa, ettei se tuntuisi missään. Syntymä on aina pieni suuri ihme, hän korostaa.
Mutta jotta vaativaa työtä jaksaa tehdä, ei syntymä saa tulla liikaa iholle.
– Hyvä syntymän hetki on aina ilon hetki ja jotain se saa aikaan kropassa, mutta sopivasti. Olen sopivasti innoissani ja onnellinen heidän puolestaan, jotka saavat lapsen, hän muotoilee.
Käsityötä ja itsenäisiä päätöksiä
Vaikka Piia Immonen on synnytyssalikätilönä unelmatyössään, mikään lapsuuden unelma-ammatti se ei ole. Ennemminkin hän itse puhuu pitkien sattumusten summasta, vaikka vauvoista ja lapsista onkin tykännyt pienestä pitäen.
Hän kertoo, että lääketiede on kiinnostanut aina, samoin ihmisen mieli. Uravaihtoehtoja oli paljon, ja Immonen kävi yliopistolla lukemassa niin matematiikkaa kuin psykologiaakin.
– Lopulta tajusin, että käytännön työ on minulle kuitenkin se parempi vaihtoehto. Se oli myös selvää, että jos sairaanhoitotyöpolulle lähden, haluan olla lasten ja perheiden kanssa tekemisissä. Kätilöys oli siinä se paras vaihtoehto. Jos minusta olisi tullut lääkäri, olisin ehdottomasti halunnut lastenlääkäriksi.
Kätilön työtä on monenlaista ja kätilöissä hyvin erilaisia persoonia.
– Me synnytyssalikätilöt tykkäämme hyvin itsenäisestä työstä, jossa saa tehdä paljon käsillä. Työ on hektistä ja vaatii paineensietokykyä. Osastotyö on tasaisempaa ja rytmitetympää kuin päivystysluontoinen synnytyssalityö, mutta toiset kätilöistä tykkäävät enemmän siitä.
Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä työpäivän aikana tapahtuu
Enää työ ei tunnu Immosesta jännittävältä, mutta pari vuotta hän kertoo menneensä töihin aina pienellä pelolla ja jännityksellä.
– Silloin saattoi miettiä, osaako tai tietääkö, mitä tekee. Parissa vuodessa työhön sai varmuuden. Nyt työvuoroon menee aina innolla siitä, kun ei tiedä, mitä on edessä ja mitä tapahtuu minäkin hetkenä.
Juuri tätä Immonen pitääkin ehdottomasti yhtenä työn voimaapitävänä puolena.
– Koskaan ei tule kahta samanlaista päivää, ei kahta samanlaista perhettä eikä yhtään samanlaista synnytystä. Tähän työhän kuuluu se, ettei tiedä, miten päivä tulee menemään. Täytyy vain luottaa, että homma hoituu.
Kokemus ja varmuus ovat auttaneet myös siihen, että nykyään työt on helppo jättää työpaikalle. Nuorempana asioita tuli pyöriteltyä, ja ne saattoivat vaikuttaa yöuniin ja mieleen muutenkin.
– Tämä on yksi kolmivuorotyön helppous tavallaan, kun tietää, että kollega tulee jatkamaan ja potilas on hyvässä hoidonjatkuvuudessa. Nykyään puhutaan muutamista kerroista vuositasolla, kun yksittäisen perheen tilanne jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Saatan paluumatkan töistä kotiin miettiä päivän kulkua, mutta en sen pidempään. Matka ja kotiarki auttavat tässä sekä se, että hoito siellä jatkuu ja itse tietää tehneensä parhaansa.
Immonen korostaa työkavereiden ja heiltä saatavan vertaistuen merkitystä muutenkin. He puhuvat paljon keskenään ja käyvät tilanteita läpi.
– Työkaverit ovat 80 prosenttia työn viihtyvyydestä. Tosi hyvä työyhteisömme auttaa paljon työssä jaksamiseen, hän sanoo.
Kätilö auttaa koko perhettä
Piia Immonen korostaa kommunikoinnin tärkeyttä myös perheiden kanssa.
– Perheiden kanssa kommunikointi on melkeinpä puolet työstä oman osaamisen rinnalla. Luottamus puolin ja toisin on tärkeää.
Hän kuvailee tätä pääosin helpoksi, mutta avoimuutta ja aitoa kiinnostusta perheitä kohtaan se vaatii.
– Sen aistii, jos kohtaaminen ei ole aitoa. Perheet kaipaavat, että juttelen heidän kanssaan, vähän jostain muustakin kuin synnytyksestä.
Immonen kokee, että kätilö nähdään ennen kaikkea auttajana. Usein hän saakin kuulla sellaisia lauseita kuin: sinä tiedät, mitä teet, tai kuuntelen sinun neuvojasi.
– Sanon aina, että äiti ja lapsi edellä mennään. En kuitenkaan voi tietää täydellisesti synnyttäjän tuntemuksia, kipuja tai toiveita, mutta pääsääntöisesti perheillä on luottamus kätilöön.
Toisinaan kätilön apua saattaa tarvita myös isä.
– Joskus tilanne on puolisolle tai tukihenkilölle niin jännittävä, että he itse poistuvat huoneesta hetkellisesti – tai joskus unohtavat hengittämisen ja pyörtyvät. Kätilö auttaa toki koko perhettä eli helpottaa tuolloin isän oloa jalkojen ylösnostolla ja virkoamisen jälkeen mehutarjoilulla.
Vaatimukset kasvaneet
Muutaman viime vuoden aikana Immonen on huomannut ison muutoksen siinä, että äidit osaavat olla kovin vaativia.
– Hyvä kommunikointi auttaa siinäkin, jos on paljon toiveita tai jopa vaatimuksia siitä, miten synnytys pitäisi hoitaa. Taustalla voi olla epätietoisuutta tai jopa väärää tietoa.
Tuolloin kätilön tehtävänä on oikoa virheellisiä käsityksiä.
– Kerron, miten ammattilaisena asiat näen ja miksi ja mikä on mielestäni hyväksi vauvalle. Saatan myös esimerkiksi sanoa, että suosittelisin tätä. Kun hyvin perustelee, pääsääntöisesti koen, että meitä kuunnellaan.
– Haastavia tilanteita ovat sellaiset, joissa terveydenhuollon henkilökunnan koetaan olevan vastapuoli perheelle. Synnyttäjä saattaa ajatella, että hänen tarvitsee puolustaa omaa hoitoaan ja olemme heitä vastaan. Olemme kaikki samalla puolella ja samaa päämäärää ajamassa, toiveena saada terve vastasyntynyt ja hyvinvoiva perhe.
Lisää ymmärrystä omien lasten myötä
Kun Immonen kävi kätilökoulua Jyväskylässä, kokenut opettajakätilö sanoi, ettei voi olla hyvä kätilö, jos ei ole omia lapsia. Immonen sanoo tämän kalskahtaneen omaan korvaan jo silloin, eikä hän voisi missään tapauksessa väittää näin.
Omien lasten syntymä kuitenkin avasi Immoselle jotakin.
– Tämä ei tarkoita, että näin kävisi kaikille, mutta minulle se jotenkin helpotti työn ymmärtämistä, kahden lapsen äiti kertoo.
Siltikään hän ei koskaan sanoisi synnyttäjälle, että tietää, miltä tästä tuntuu tai ettei tämä voisi tuntea kipua.
– Kätilönä ajattelen, että jokaisella naisella on yksilöllinen hermotus lantiossa, mikä tekee kivun kokemisesta hyvin omanlaistaan. Toisen kipu voi olla ääripäässä silloin, kun toinen ei koe kipua. Jokainen synnyttäjä tarvitsee kohdata ja yrittää saada sanoittamaan, mitä hän haluaa ja kokee.
Tunnepuolella heti omien lasten saamisen jälkeen Immonen muisti tarkalleen, miltä tuntuu, kun oman lapsen saa rinnan päälle. Samalla hän tunnistaa työnsä ainutlaatuisuuden, onhan hän usein ainoana paikalla hetkessä, jossa perheiden maailma mullistuu.
– Se on aina ihana ja sykähdyttävä hetki, kun annan perheelle heidän lapsensa.
