Oriveden Seudun Ammattikoulu valmistui 1962. Suuret ikäluokat lähikunnista pyrkivät opiskelemaan. Pääsykokeet ja hyvät todistukset avasivat koulun ovet. Monet jäivät ulkopuolelle.
Oli kunnia aloittaa opiskelu uusissa tiloissa. Me Ravintotalous-linjan opiskelijat saimme availla laatikoista kaikki uudet astiat ja keittiötarvikkeet. Kaikki oli uutta ja puhdasta. Kotitalousopettajana aloitti Maija Hahlanne, muistan häntä hyvällä ja tallella on vieläkin monta kakku- ja ruokaohjetta.
Kaksi vuotta opiskeltiin ja elettiin iloista ja huoletonta nuoruutta. Koulu loppui 1964 keväällä ja haikein mielin hajaannuttiin kuka minnekin. Aika kului ja vuosia vieri.
Iloisena yllätyksenä tässä muutama vuosi sitten eräs koulukaveri Raili soitti ja kutsui vanhan ”jengin” koolle. Tapasimme Orivedellä. Yllättävän moni pääsi mukaan. Puhetta riitti. Moneen suuntaan oli elämä meitä vienyt. Kauaskin. Anjan Kanadaan, Elinan Sveitsiin.
Ammattikoulu ei ammattia useimmalle suorastaan antanut. Suurin osa oli jatkanut opiskeluja ja yrittäjyyskin oli kutsunut.
Allekirjoittanut teki työuransa kirjoituspöydän takana eli tosi kaukana keittiöhommista! Mutta kaikki muisti hyvällä ammattikoulua. Opittiinhan siellä ruuanlaittoa ja elämää.
Meidän ikäpolvemme pitää olla kiitollinen. Elämä antoi parastaan. Sota oli ohi, elettiin rauhan vuosia. Elintaso nousi kohisten. Tuntui, että kaikki on mahdollista, jos vain halusi.
Opiskelumahdollisuus, yrittäjyys, tavarapaljous, autoilu, matkailu ja niin edelleen. Kaikki se mitä puuttui edelliseltä sukupolvelta.
Tieto tuo tuskaa. Olihan silloinkin Kuuban kriisi, kolmannen maailman sodan uhkaa, suurvaltojen ristiriitoja. Mutta ei ollut kännyköitä. Ei! Ei ollut edes juurikaan televisioita eikä aina radioita.
Siis emme tienneet tai kiinnittäneet huomiota sellaisiin uutisiin. Kennedyn murha sentään huomattiin, mutta sehän oli niin kovin kaukana, Amerikassa asti. Nyt kaikki tieto ja pelko on koko ajan sanan varsinaisessa merkityksessä käden ulottuvilla.
Voi kuinka uskomattomalta se kaikki 60 vuoden takainen tuntuukaan. Jos silloin olisimme jutelleet, että missä mennään vuonna 2023, niin naurettu oltaisi ja sanottu, että kaikki kuolleet. Mutta eipä vaan olla, täysillä vielä mennään.
Muistellaan vanhoja kiitollisina. Mutta kaikkein tärkeintä on toivoa kaikkea hyvää nuoremmalle sukupolvelle. Antaa heille se tieto, että elämä kantaa ja itseensä kannattaa uskoa.
Pirkko Lehto-Järvinen
