Tulevana viikonloppuna vietämme lähimmäisen sunnuntaita. Minulle päivä on muodostunut vuotuiseksi tilaisuudeksi pysähtyä pohtimaan sitä, kuka on minun lähimmäiseni ja mitä lähimmäisen rakastamisella tarkoitetaan.
Joudumme ajoittain elämässämme määrittelemään, ketkä ovat lähiomaisiamme ja läheisiämme. Esimerkiksi arkaluonteisia terveystietoja luovutamme yleensä vain lähiomaisille, ja perhejuhlien kutsulistaa rajaamme usein läheisiin.
Sen sijaan lähimmäisiämme meidän ei tarvitse rajata, erotella tai asettaa järjestykseen, sillä Jumalan rakkaus on kaikki rajat ylittävää. Jeesus rohkaisee sekä kehottaa meitä näkemään jokaisessa ihmisessä lähimmäisemme sekä jakamaan Jumalan rakkautta konkreettisina tekoina.
Lähimmäisistä ei tarvitse huolehtia omin voimin, vaan voimme pyytää tehtävään voimia Jumalalta. Omalla kohdallani olen kuitenkin huomannut, että olen pyytänyt tätä voimaa avukseni liian harvoin.
Mieleeni palaa tapahtuma vuodelta 2009, jolloin kävelin talvisaikaan nuorena opiskelijana Tampereen keskustassa. Kun pysähdyin odottamaan bussia, huomasin viereisellä penkillä istumassa kaksi humalassa olevaa miestä, joilla ei ollut pakkaslukemiin nähden riittävästi vaatetta.
Kiinnitin huomiota siihen, että toisella miehistä ei ollut käsissään hanskoja. Miestä katsellessani mieleeni tuli useampaan kertaan vahva ajatus – suorastaan kehotus – antaa omat villatumppuni kylmissään olevalle miehelle.
Tämä mieleeni noussut kehotus tuntui todella erikoiselta, ja keksin saman tien useita syitä, miksi minun ei kannattaisi toimia saamani kehotuksen mukaan. Tumput olivat lähiomaiseltani saatu lahja, enkä todennäköisesti saisi enää samanlaisia tilalle.
Tuntui myös väärältä ajatukselta auttaa vain toista miestä, kun toinenkin heistä voisi tarvita apua. Olin myös huolissani kanssaihmisten mahdollisesta vaivaannuttavasta tuijotuksesta sekä siitä, jos miehet reagoisivatkin lähestymiseeni vihaisesti aiheuttaen hämmennystä bussipysäkillä.
Kehotusta pohtiessani bussini saapui pysäkille, ja jatkoin matkaa tumppujeni kanssa. Muistan vieläkin, kuinka vakuuttelin bussimatkalla itselleni tehneeni järkevän päätöksen. Kotiin päästyäni ja eteisen peiliin katsoessani tunsin itseni kuitenkin vain surulliseksi. Olin pettynyt, että olin itse tehnyt valinnan jättää auttamatta lähimmäistäni.
Arjessa tulee varmasti vastaan paljon sellaisia tilanteita, joissa lähimmäisen avun tarvetta ei vain huomaa tai hoksaa. Tässä tilanteessa kuitenkin ymmärsin toisen tarvitsevan apua enkä siltikään auttanut. Se tuntui itsestäni erityisen pahalta.
Tilannetta jälkikäteen pohdittuani ymmärsin, että minulta jäi bussipysäkillä hyvin tärkeä asia tekemättä: en ollut rukoillut Jumalalta apua valinnan tekemiseen. Kokemani jälkeen olenkin ottanut tavaksi rukoilla hiljaa mielessäni kaduilla sekä ohikulkijoiden että itseni puolesta, jotta rohkaistuisin tarjoamaan herkemmin apuani vastaantulevissa tilanteissa. Ja muistuttaakseni itseäni siitä, että minun ei tarvitse yrittää auttaa omin voimin, vaan Jumalan kanssa kaikki on mahdollista.
Lähimmäisen sunnuntain rukoukseni onkin virren 431 sanoin: ”Ja alttiina suo palvella, niin omia kuin vieraita, mielellä lämpimällä”.
Siunausta syksyysi!
Maija Peltola
Oriveden seurakunnan luottamushenkilö
