Meillä asuu noin kolmevuotias taapero, jonka kanssa on ollut tähän saakka helppoa käydä kaupassa. Nyt olemme alkaneet harjoitella enemmän oman vuoron odottamista.
Odottamisessa tuntuu olevan vaikeinta paikallaan oleminen. Pienen lapsen on vaikeaa olla paikallaan kassajonossa, vaikka ei edes välttämättä tiedä, mitä hihnan toisessa päässä odottaa. Silti täytyy odottaa, odottaa ja odottaa.
Jono liikkuu hitaasti ja lapsi katselee muiden asiakkaiden kulkua ehkä vähän kateellisenakin: ”Tuo toinen on kohta jo valmis ja saa kivoja juttuja”. Toivo elää, että pian on palkinto näkyvissä. Usko palkintoon vahvistuu, kun kuulee leluauton kolahtavan kassahihnan päätteeksi takaseinään. Kurkatessa reunan yli nousee hymy kasvoille: Minulla on leluauto!
Myös kristityn elämä on odottamista. Ei malttaisi odottaa. Muilla tuntuu menevän paremmin ja oma elämä alkaa näyttää tylsältä.
Toivo paremmasta kuitenkin elää ja joskus saamme kuulla, kolahtaako leluauto takaseinään. Silloin kasvoille nousee suuri hymy.
Tomi Hämäläinen
Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen
