”Rukous on silta luokse jumalan. Rukous on polku luokse auttajan. Rukous on lintu, joka lentää taivaaseen. Rukous tuo rauhan sydämeen.”
Yllä oleva Anna-Mari Kaskisen sanoittama, lapsuudessa laulamani Rukous on silta -laulu palasi mieleeni, kun valmistelin tämän viikkoista hartauskirjoitusta aiheesta Rukous ja usko. Samalla mieleeni tulvahtivat lapsuudessa opittu iltarukous sekä monet muut itselleni turvaa tuoneet rukoushetket.
Olen kiitollinen, että olen saanut kokea elämässäni rukousvastauksia sekä rukouksen tuomaa rauhaa. On merkille pantavaa, että muut rauhoittumistavat, kuten positiivisten ajatelmien lukeminen, eivät ole helpottaneet ahdistusta tai voimistaneet kiitollisuuden tunnetta samalla tavalla kuin Jumalan puoleen kääntyminen.
Ajattelen niin, että keskeinen ero rukouksen ja muiden rauhoittumistapojen välillä on se, että olen kokenut muut rauhoittumistavat pohjimmiltaan puheeksi itselleni. Rukouksen ymmärrän puolestaan sydämen puheeksi Jumalan kanssa. Rukous on siihen uskomista, että Jumala kuulee hennoimmatkin huokaukseni, tuntee minut ja elämäni sekä kulkee vierelläni vaikeuksienkin läpi.
Hartauskirjoitusta pohtiessani mieleeni tulvahtivat myös sellaiset rukoushetket, joissa minulla on ollut vaikea rukoilla. Välillä vaikeudet ovat liittyneet tapoihin, joilla on rukoiltu, sillä esimerkiksi ääneen rukoilu ryhmissä on ollut itselleni joskus epämukavaa ja aiheuttanut jopa suorituspaineita. Välillä vaikeuteni rukoilla ovat liittyneet myös omaan senhetkiseen elämäntilanteeseeni.
Tämän sunnuntain evankeliumitekstissä (Mark. 9:17–29) Jeesus tapaa vakavasti sairaan pojan ja hänen isänsä. Lapsi on ollut vakavasti sairas jo lapsuudestaan asti. Opetuslapset olivat jo edeltävästi yrittäneet parantaa pojan siinä onnistumatta.
Tämän jälkeen pojan isä kääntyy Jeesuksen puoleen ja sanoo: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Jeesus vastaa isän pyyntöön kysymällä: ”Jos voit?” ja lisäämällä perään ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Tähän pojan isä huudahtaa vastaukseksi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Kun Jeesus on parantanut pojan, opetuslapset hämmästelevät, miksi he eivät onnistuneet parantamaan poikaa. Evankeliumitekstin lopussa Jeesus vastaa opetuslapsilleen, että ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”
Hädissään olevan läheisen tilanne on varmasti monille meistä tuttu. Kyseinen tilanne on varsin tuttu myös itselleni. Olen laittanut merkille, että silloin kun hätä läheiseni hyvinvoinnista on ollut voimakkaimmillaan, minun on ollut vaikeaa kantaa huoleni Jumalan eteen.
En oikein osaa selittää itsellenikään, miksi rukoilu juuri tällaisissa hädän hetkissä on ollut itselleni kovin hankalaa. Ehkä olen pelännyt syvää pettymyksen tunnetta, joka itseni voisi vallata, jos rukousvastaus ei olisikaan sellainen kuin toivoisin. Tai ehkä olen ajatellut, että oma uskoni ei ole tarpeeksi vahva tai jotenkin oikeanlainen sellaisten asioiden pyytämiseen, joita toivoisin tapahtuvan.
Tällaisissa tilanteissa onkin tuntunut lohdulliselta, että lähimmäiseni ovat kertoneet rukoilevansa läheiseni puolesta.
Sunnuntain evankeliumitekstissä minua puhuttelee erityisesti sairaan pojan isän epäröivä ja heikko, mutta samanaikaisesti sinnikäs usko Jumalaan. Tunnistan itsessäni hyvin tämän epäröivän, mutta sisimmässään Jumalan voimaan luottavan ihmisen.
Omissa vaikeissa elämäntilanteissani sekä epävarmuuden hetkissäni on ollut lohdullista ajatella, että myös Jumala rukoilee minun ja jokaisen meistä puolesta. Orivedellä hiljattain konsertoinut Petri Laaksonen on osuvasti sanoittanut: ”Silloin kun en itse jaksa rukoilla. Kun on sydämeni tyhjä sanoista. Tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile. Kanna kuivuudesta ilon lähteelle.”
Siunattua kevään odotusta Sinulle ja läheisillesi.
Maija Peltola
Oriveden seurakunnan luottamushenkilö
