Sanat loppiainen ja loppu juontavat juurensa samasta kantasanasta. Ja loppumisesta tietysti onkin kyse, viimeisestä jouluun liittyvästä pyhästä.
Enkelikellon kilinä on vaiennut, kuusi viety kierrätykseen ja konvehtirasioista syöty ne alemmatkin kerrokset. Joululevyt ja laulukirjat siirretään takaisin hyllyyn ja koristeet pakataan laatikoihin odottamaan seuraavaa joulua. Olo on hieman haikea, niin kuin aina jonkin hyvän loppuessa.
Mitä pitempään olen ollut kirkon töissä ja elänyt kirkkovuosikalenterin mukaan, loppiainen on alkanut tuntua enemmänkin alulta.
Kirkkovuoden mittaan tutustumme Jeesukseen aikuisena, aktiivisena toimijana, opettajana, ihmeiden tekijänä. Messujen evankeliumiteksteissä seuraamme hänen elämäänsä ja tekojaan, kärsimystään ja kuolemaansa ja pohdimme, millaista on elämä hänen jalanjäljissään.
Adventin aika on odottamista ja valmistautumista syntymään. Mutta niin usein sen sijaan, että ehtisi valmistaa sydämensä vastaanottamaan syntyvän Messiaan, päivät täyttyvät puurojuhlista, koulukirkoista, Kauneimmista joululauluista, kaikenlaisten asioiden muistamisesta ja loputtomasta viime hetkien hässäkästä.
Loppiaiseen päättyy kiire. Vihdoin ehdin pysähtyä, hiljentyä ja keskittyä. Palata oleellisen lähteelle, sinne alkuun.
Loppiaisesta onkin tullut minulle eräänlainen ”ohut paikka”, hetki, jossa taivas on erityisen lähellä maata. Loppiaisen evankeliumitekstissä kumarrutaan Pyhän eteen. Seimessä uinuu suuri salaisuus, uuden elämän tuntematon mysteeri. Idän viisaat kameleineen ja kallisarvoisine lahjoineen ovat polvistuneet hänen eteensä, tunnelma on harras ja hiljainen. Tähden valo loistaa halvan majan yllä.
Kun pysähdyn tietäjien tavoin seimen äärelle, on pyhä siinä. Vastasyntynyt lapsi on avuton, viaton, toisista riippuvainen olento. Suhteen luominen häneen alkaa pienistä asioista, hoivasta ja huolenpidosta.
Sydämeni seimessä lepäävä lapsi ei ole poikkeus, myös hän kaipaa huolenpitoa kasvaakseen ja tullakseen merkitykselliseksi. Mutta ei itsensä tähden, vaan että minun elämässäni olisi merkitys – joulun lapsen ilo, rauha ja valo.
Hanna Autio
Kirjoittaja on kanttori ja varhaisiän musiikkipedagogi, jonka lempiasioita ovat uuden oppiminen, käsityöt ja kirkkoisät
