Minut vihittiin papiksi vuosi sitten tuomiosunnuntaina. Kun pohdin vihkimykseen liittyviä asioita etukäteen, minulle tuli tärkeäksi se, että vihkimys oli juuri tuomiosunnuntaina.
Se muistutti minulle vastuusta siinä, mihin olin sitoutumassa. Se muistutti myös Jumalan katseesta; joku näkee minut aina täysin. Se muistutti tuomiosta; on joku, joka asettaa minut ja elämäni vielä vaakaan, jossa ne punnitaan.
Ajatus vastuusta, kaikkinäkevästä katseesta ja tuomiosta voivat joskus ahdistaa. Kuitenkin ajattelen, että kristinuskossa oleva tuomion elementti myös vapauttaa. Minussa ei ole mitään kohtaa, jota Jumala ei näkisi – yhdestäkään kohdasta hän ei käännä katsettaan pois, vaan näkee minut täysin.
Silloinkin, kun itse käännän katseeni pois asioista, jotka minun kuuluisi nähdä, tai välttelen asioita jotta niihin ei tarvitsisi tarttua, Jumala näkee ja tarttuu toimeen. Kokonaan nähdyksi tuleminen voi olla kauhistuttavaa, mutta se on myös vapauttavaa; minun ei tarvitse yrittää piilotella Jumalalta mitään, ei edes niitä puolia, jotka kaikilta muilta onnistun peittämään.
Virheen tai vääryyden tekemisen jälkeen sen peittely tai käsittelemättä jättäminen on usein asia, joka syö niin teon tekijää kuin uhria. Sen myötä epäoikeudenmukaisuus jää elämään, eivätkä syyllisen tai uhrin haavat ehkä koskaan parane.
Kun totuutta ei tunnusteta, yksikään osapuoli ei ole vapaa. Siksi tuomio ei ole merkki Jumalan julmuudesta, vaan Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Jonakin päivänä kuulemme sanat: ”Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on.” (Jes. 1: 18) Silloin kukaan ei voi välttyä totuuden katsomiselta silmiin tai täydelliseltä nähdyksi tulemiselta.
Kristinuskon ihme on se, että Jumala näkee minut täysin, ja yhä katsoo minua rakastavasti. Hän tunnustaa sen, minkälainen minä olen, jotta minäkin voisin tunnustaa totuuden.
Anne Heikkinen
Kirjoittaja on tuore pappi sekä ekumeniasta ja lähetystyöstä syttyvä vaikuttaja, joka haluaa muuttaa niin maailmaa kuin kirkkoakin
