Olen käynyt vuoden verran Oriveden seurakunnan Neuloosi-ryhmässä, jossa on käyty hyviä keskusteluja, luettu Raamattua, rukoiltu sekä koettu yhteyttä neulomisen ohella tai ilman.
Keväällä ja alkukesästä meitä puhuttivat erityisesti Jeesuksen ihmeteot, joihin myös tulevan sunnuntain evankeliumiteksti liittyy (Mark. 7:31–37). Pohdimme erityisesti sitä, mitä Jeesuksen ihmeteot ovat tänä päivänä. Keskustelu polveili Jeesuksen ihmeteoista ihmeen määrittelemiseen.
Yhtenä lopputulemana päädyimme keskusteluissa siihen, että kunkin meistä olemassaolo on jo valtava ihme, samoin uskon ja pelastuksen lahja. Eräässä hengellisessä laulussakin lauletaan: ”Onko suurempaa ihmettä kuin minkä teki hän. Kun hän meitäkin rakasti ja antoi elämän.”
Ihmeenä voidaan mielestäni pitää myös sitä, että ihmisille on luvattu ja annettu voima kertoa Jeesuksesta ja hänen ihmeellisistä teoistaan. Jeesuksesta kertominen ei ole varmasti ollut helppo tehtävä ennenkään, eikä se ole helppoa myöskään tässä maailman ajassa.
Todistamisen vaikeus tulee esille myös tulevan sunnuntain ensimmäisessä lukukappaleessa (2. Moos. 4:10–12), jossa Mooses aprikoi Herralle: ”Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.” Herra kuitenkin vastasi Moosekselle: ”Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.”
Näitä rohkaisevia Raamatun sanoja olen miettinyt monesti kuluneen kesän aikana, kun olen terassillamme mehukannun äärellä jutustellut uskon asioista kuusivuotiaan lapseni ja meillä vierailleiden lasten kanssa.
Lapsia on mietityttänyt muun muassa kuoleman jälkeinen elämä, sairaudet ja ihmeteot. He ovat esimerkiksi kysyneet, miksi jotkut ihmiset paranevat sairauksista ja toiset eivät, voiko Jeesus parantaa yskän, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee, millaista taivaassa on, ja pääsevätkö kaikki ihmiset (myös tuhmat) taivaaseen.
Täytyy tunnustaa, että välillä minun on tehnyt mieli ryömiä terassipöydän alle piiloon, sillä lasten kysymykset ovat olleet hätkähdyttävän syvällisiä ja kovin vaikeita vastattavia. Eräänä päivänä, kun jälleen yritin sopertaa vastauksia lasten esittämiin kysymyksiin, lapseni pomppasi pystyyn ja sanoi hakevansa sisältä jotakin. Hän toi syliini lasten Raamatun ja sanoi, että ”lue äiti tästä, täällä on vastauksia”. Tämän mehuhetken jälkeen olen monesti ajatellut, kuinka lapseni vilpitön usko ja käytännönläheinen ratkaisu tilanteessa oli tärkeä rohkaisu itselleni, yhdelle mykkyyteen taipuvaiselle palvelijalle.
Siunausta alkavaan syksyysi, ja tervetuloa mukaan Neuloosiin ihmeitä ihmettelemään! Seuraavan kerran ryhmä kokoontuu torstaina 1. syyskuuta.
Maija Peltola
orivesiläinen kristitty
