Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: ”Mooses, Mooses!” Mooses vastasi: ”Tässä olen.” Herra sanoi: ”Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” Herra sanoi vielä: ”Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala.” Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa. (2. Moos. 3:4–6.)
Tämän viikon sunnuntaina kirkkovuodessa pysähdytään miettimään, millainen on kirkastettu Kristus. Jumalan pyhyys näyttäytyy Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle vuoren huipulla, ja he saavat kohdata Jeesuksen tyystin toisenlaisena kuin aiemmin. Hän on sama Jumalan Poika, muttei kuitenkaan.
Sunnuntain Vanhan testamentin kohtakin puhuu Jumalan pyhyydestä. Siinä missä Pietari tahtoisi jäädä Kirkastusvuorelle ja rakentaa sinne majapaikan, Mooses on peloissaan ja peittää kasvonsa. Jumala kehottaa häntä riisumaan kenkänsä, sillä paikka, jolla hän seisoo, on pyhä.
Minulla on jo vuosia ollut tapana riisua kengät silloin, kun palvelen messussa ehtoollisenjakajana. Toisinaan tätä tapaa on kummasteltu, eikä kyse ole niinkään siitä, että ottaisin Mooseksen kirjan kohdan kirjaimellisesti käskynä tai säädöksenä.
Kenkien riisuminen tekee kuitenkin pyhän läsnäolosta itselleni konkreettista, ja siinä tulevat eläviksi sekä Pietarin että Mooseksen reaktiot. Toisaalta riisun yltäni jotakin maallista ja likaista: kengät, jotka ovat kulkemisesta ryvettyneet. Toisaalta tulen myös kotiin, paikkaan, jossa voin levähtää – aivan kuten Pietari tahtoi tehdä Kirkastusvuorella.
Jumalan pyhyys on pelottavaa, mutta samalla hän myös kutsuu meitä lepäämään ja virkistymään läsnäolonsa äärellä. Kirkko on paikka, jossa joudumme kohtaamaan oman vajavaisuutemme ja syntisyytemme, mutta se on myös se paikka, jonne kokoonnumme yhtenä seurakuntana armon ja rakkauden äärelle.
Parhaimmillaan se on meille toinen koti. Sunnuntaina konfirmoitavien nuorten valitsemassa konfirmaatiolaulussakin lauletaan: ehkä taivas alkaakin jo täällä, maassa varjojen ja me maistaa saamme ikuisuutta kanssa Jeesuksen.
Kirkkoon tai pyhän läsnäoloon ei silti tässä elämässä voi vielä jäädä, sillä sekä Mooses että Pietari joutuivat palaamaan pyhästä paikasta takaisin arkeen ja kohtaamaan uudelleen kaiken sen, mikä uuvuttaa, haastaa ja haavoittaa.
Kengät oli kiskottava takaisin jalkaan ja lähdettävä matkaan, sillä kristityn tehtävä ei ole vain jäädä lepäämään laakereillaan, vaan viedä mukanaan Jumalan pyhyyttä ja rakkautta maailmaan.
Mutta ei hätää: kun olemme väsyneitä ja ahdistuneita, arjen arpeuttamia ja taakkojemme alle taipuneita, Jumala kutsuu meitä jälleen riisumaan kenkämme ja palaamaan kotiin. Siellä saamme levätä.
Miina Kurjenmiekka
kesätyöntekijä, Oriveden seurakunta
