Oman elämäni hengellisessä murroskohdassa, parikymmentä vuotta sitten, kävin usein eräässä kristillisessä seurakunnassa. Menin tilaisuuksiin yksin ja lähdin pois yksin.
Joka kerta rukoukseni oli, että joku tulisi viereeni. En ollut niin rohkea, että olisin mennyt muiden joukkoon, mutta toivoin, että joku näkisi minut.
Rukousvastaukseni silloin oli iäkäs nainen. Muistan, kuinka hän tuli viereeni istumaan ensimmäisen kerran. Tilaa olisi ollut muuallakin, tuttujakin hänellä siellä näytti olevan. Ja silti hän kysyi, saako istua viereeni.
Vaihdoimme vain muutaman sanan. Mutta tuo vierelle tuleminen oli minulle taivaallinen kosketus, tärkein ”saarna”.
Tuon syksyn kävin tilaisuuksissa säännöllisesti ja joka kerta hän tuli istumaan viereeni. Jouluksi hän oli tehnyt minulle lapaset, jotka ovat minulla tallessa vieläkin. Sitten elämä vei minut toiselle paikkakunnalle.
Pyhän evankeliumin äärellä mietin tuota naista. Hän oli Jumalan käytössä. Minulle hän oli silloin evankeliumin tuoja. Tulin nähdyksi, löydetyksi. Oli joku, joka halusi tulla viereeni.
Syyllisyys, huonommuuden tunne tai pelot saavat meidät joskus jäämään varjoon. Saatamme kokea itsemme niin kurjiksi, että ajattelemme Jumalankin luovuttaneen meidän suhteemme. Mutta Hän ei luovuta.
Jumala näkee yksinäiset, eksyneet, syrjässä tai muilta piilossa olevat. Hän näkee monenlaisten taakkojen alla olevat, erilaisiin kahleisiin sidotut. Meidät – väärintehneet ja armahdusta tarvitsevat. Hän etsii meidät ja kysyy, saako tulla viereemme. Hän ei odota meitä jossakin reippaiden ja rohkeiden luona, vaan tulee sinne, missä me olemme.
Siksi voimme pyytää: etsi minut, Jumala.
Emme jää vastausta vaille. Jumala etsii meidät ja kun tunnustamme syntimme, Hän ei syytä vaan antaa anteeksi.
Kirsi Männistö
Kirjoittaja on diakoniatyöntekijä, joka latautuu hiljaisuudessa ja innostuu luomisen voimasta
